+21

Juuri kun olin päässyt kevään tunnelmaan, tuli kesä. Perjantaina oli lämmin, mutta odotin illalla bussia kaulahuivi kaulassa ja sukkahousut jalassa.

Paidattomien kalastajamiesten paluu!

 Seuraava aamuna heräsin siihen, kun itikka pisti varpaaseen ja aurinko paistoi niin, etten ollut aukaista silmiäni koko päivänä. Punkkipelon takia en suunnannut vanhojen kavereideni kanssa metsään, vaan kävelylle tekojärven rantaa pitkin puistoon. Vanhoilla kavereilla viittaan ikään, en ystävyyssuhteen kestoon.

Keskusaukiolla poneja...

...ja värikkäitä paperijoutsenia.

Join kylmää Fantaa keltaisesta tölkistä, sotkin uudet ballerinani kuumaan hiekkaan, huljuttelin varpaita suihkulähteessä, tanssahtelin paikallisten amisten autoista kaikuvan venäläisen räpin tahtiin, istuin laiturin puisella kaiteella, otimme lukuisia poseerauskuvia, kävimme kahvilassa syömässä keittoa ja join myös Pushkinin mukaan nimettyä kylmää kahvia...

...hikoilin löysän teepaitani pyykkikori-kelpoiseksi, poltin nenäni ja dekolteeni punaiseksi auringossa, enkä edes huomannut sitä kuin illalla peilin edessä, ostin kaksi uutta t-paitaa, ja illalla söin sipsejä ja juttelin henkeviä paahtavan kuumassa asuntolassa.

Puoli päivää kuljin likaisissa hiuksissa, koska olin ollut liikkeessä edelliskeskipäivästä asti, mutta se ei haitannut ollenkaan. 

Harvoin muistan nauttia siitä tunteesta, että kaikki on hyvin, vaikka huoletkaan eivät ole kaukana.

En edelleenkään tiedä, mitä elämässä syksyllä tapahtuu.

Ja se huolettaa. 

Mutta eilen olin niin onnellinen, että pyytelin ihmisiltä anteeksi. Haluan toisinaan takaisin Suomeen, ja olen ihan tyytyväinen, että tämä (tarkoittaen nykyistä elämääni) on kohta ohitse. Tietoisuus siitä ei yhtään vähennä eilistä onnellisuuttani. 

Tänään onneksi olin jo vähän tutumman melankolinen. Ihmiset täällä olisivat voineet vaikka huolestua.

Rannalla."Tervetuloa". 

Menestyksekästä opiskelujen välttelyä

                                             
Keskusaukiolla en  katsellut univormupukuisia miehiä kantamassa epäilyttävän punaisia lippuja, vaan onnellisia perheitä nauttimassa auringosta. Lapset matkustivat isiensä olkapäillä ja kantoivat käsissään totisina kukkia, joita lahjoittivat vastaan tuleville veteraaneille, vanhoille sedille, jotka olivat pukeutuneet tummanvihreisiin univormuihin ja rivistöön kunniamerkkejä.
Istuin intialaisen huonetoverini kanssa nurmikolla, ja kaikki luulivat meitä amerikkalaisiksi.

Jätän voiton päivän poliittisen puolen huomiotta. Epäkorrekti termi. Enkä varmasti tajua juhlapäivän kaikkia aspekteja, koska lähtökohtaisesti suhtaudun asiaan niin penseästi.
 Yltiöisänmaallisuus kuuluu mielestäni vain urheiluun.


Kevään lämpimimmästä päivästä johtuen ihmiset olivat yleisesti ottaen iloisella mielellä; kirkkaita mekkoja, aurinkolaseja, muutama skeittari ja totisia teinejä. Kuten suomalaisystäväni täällä huomasi, teinit ovat Izhevskissä hämmentävän totisia, kikattelu puuttuu. Tästä johtuen heistä huokuu tympääntynyt, jopa vakava vaikutelma, mikä sopii huonosti yhteen lantiofarkkujen ja kävelykelvottomien korkokenkien kanssa.

Ilmeisesti osaa syy hymyilemättömyyteen on ajatus siitä, että turhan päiten hymyily ja kikattelu on tyhmyyden merkki. Ainakin yksi ylpeästi iloinen tyhmyri ilmoittautuu.

Ja asiaan aivan kuulumattomasti, päädyin viime viikonloppuna kaverinini ehdotuksesta alueelle, joka oli minulle entuudestaan tuntematon. Lähiöön, luvalla sanottuna. Izhevskin tekojärven rannassa oleva tehdas näyttää aivan samanlaiselta kuin missä Homer Simpson on töissä, ja sen ohittamalla pääsee alueelle, missä tuoksui grillattu ruoka, tiet olivat hiekkaisia ja talot puusta. Vaikka alue on kuulemma vaarallinen, en tuntenut oloani siellä turvattomaksi, kuten en ole tuntenut vielä kertaakaan Izhevskissä.

Menimme katsomaan hylättyä sairaalaa.

Kaverini kertoi olleensa viime kesänä sisällä. Innostuin ja halusin itsekin päästä katsomaan. Valitettavasti pihalla seisoskeli puolisenkymmentä gobnikkia, eli niitä  tyyppejä jotka harrastavat slaavikyykkyä ja kuvittelevat olevansa tosi kuuleja, koska pukeutuvat feikkiadidakseen, juovat olutta keskellä päivää ja hakkaavat toisinaan ihmisiä ilman syytä.

Onneksi kuitenkin joukko kuitenkin katosi jonnekin ja pääsimme lähemmäksi taloa, joka tuntui hiukan pelottavalta. Kaverini jäi ulos vahtimaan emokoiraa, joak saattaisi haluta suojella pentujaan, jotka luultavasti köllöttelisivät jossain päin taloa, ja itse pujahdin sisään.

Paikka oli aivan palasina ja vähäinen ehjä seinätila oli grafitien peitossa. Varovaisena, koska pelkäsin emokoiraa ja mahdollisesti myös godnikkijoukkoa, siirryin ensimmäisen huoneen läpi käytävään, jossa oli vaikea kävellä, koska varsinaista lattiaa ei ollut. Ja eräästä oviaukosta joku katsoi minua. Ensimmäisen ajatuksen - kummitus - jälkeen tajusin, että se joku oli talossa asuva koditon. Vaikka tämä tieto ei juuri rauhoittanut, tiedustelin kohteliaasti olisiko mahdollista kiivetä toiseen kerrokseen asti. Koditon mies vastasi yhtä kohteliaasti, ettei suosittelisi sitä. Uskoin, ja poistuin melko nopeasti. En tajunnut, että mies seurasi minua ulos asti ja lopulta hän ja kaverini kävivät ystävällisen keskustelun minun ihmetellässä vieressä, miten ihmeessä hän on selvinnyt kylmän talven ylitse, vaikka talossa ei edes ole ikkunoita.

Tuntui hiukan syylliseltä sen jälkeen suunnata pitsalle ja ei-omaan-mutta-ainakin-lämpimään-tai-tällä-hetkellä-tukahduttavan-kuumaan-huoneeseen.

Herättelemistä

Olin tutustunut venäläisiin ennen Izhevskiä käytännössä vain asiakaspalvelijana, venäläisiä Helsingissä kun kesäaikaan riitti.

(...ja nyt tarkemmin ajatellen, elämäni tulee varmaan tästä eteenpäin olemaan jaettuna EI:hin ja JI:hin- ennen ja jälkeen Izhevskin)

Kuvissa normipäiväni: neljänne kerroksen lukujärjestys-seinä, josta yritän selvittää, minne tänään pitäisi suunnata, Aurora parkista haettu salaatti ja guljailulenkillä bongattu tavarajuna.

Ensimmäisien kuukausien "ai, nekin ovat vain ihmisiä"- vaiheesta olen päässyt todella mylläämään omia ennakkoluuloja oikein kunnolla. Ei, kaikki venäläiset eivät kulje karvalakeissa, juo vodkaa ja jonota aamulla kuppoihin ostamaan sitä lisää, pukeudu minihameisiin tai edes korkokenkiin, slaavikyykkää, käytä turkkeja, aja Ladalla tai ota itseään liian vakavasti.

Suurin osa nuorista ei kaipaile Neuvostoliiton aikoja, babushkoista ja dedushkoista sen sijaan tietojeni mukaan suurin osa näin tekee. Putinkin on vallan kahvassa edelleen kuulemma vanhemman kansanosa ansiosta. Muut Putiniin tuntuvat olevan aika kyllästyneitä - jopa venäjän kielen opettajani liittyi Putinin kustannuksella kevyesti vitsailevaan keskusteluumme.

Amerikka puolestaan tuntuu edelleen olevan kova juttu - tosin toisella tavalla kuin ennen, mahdollisesti. Eurooppa myös näyttäytynee jonkinlaisena satumaana - myytti, jota olen innokkaasti purkamassa. Mutta onhan se kummallista ja epäreilua, että Suomen valtio maksaa opiskelijalle opiskelusta enemmän kuin jotkut työssäkäyvät aikuiset saavat täällä palkkaa.

Venäläinen asiakaspalvelija on edelleen mielestäni hyvin töykeä, mutta venäläinen ystävä on kaikkea muuta. Välillä edelleen vilpittömästi yllätyn, miten vaivattomasti ja aidosti venäläisiltä ystäviltäni luonnistuu auttaminen, huolehtiminen ja miten pyyteettömästi he auttavat, kun en apua osaa edes pyytää. Ja kaikki tämä ennen kuin edes tajusin, miten hyviä ystäviä olemme.

Hidas suomalainen ei ole pysyä perässä.

Oi ihana huhtikuu!

Hyvää huhtikuun alkua: ensimmäisin päivinä on satanut enemmän lunta kuin luultavasti koko joulukuussa.

Huhtikuun ensimmäinen oli myös aprillipäivä, ja koska joidenkin asuntolan asukkaiden henkinen ikä on kyseenaisella tasolla Novgorodista palaaminen oli hiukan riskialtista. Shampoossani ei ollut hammastahnaa, mutta ilkeä saksalainen onnistui lisäämään veteeni suolaa siten, että huomasin asian vasta kuntosalilla, kun tarve saada raikasta vettä oli jo aika suuri. Onneksi joku muu kosti puolestani sujauttamalla suolaa saksalaisen kallisarvoisiin oluisiin.

Venäjän opiskelun kanssa on käynyt samalla tavalla kuin kaikessa muussakin - hiljaa hyvä tulee, paniikissa paras. Olen totuuden nimissä kehittynyt valtavasti, eilen paasasin kaverillini viiden minuutin monologin Skandinaavisen sosialismin (eli käytännössä suomalaisen hyvinvointivaltion) hyvistä puolista venäjäksi, ja vaikka argumenttini eivät vastapuolta vakuuttaneetkaan, venäjän kielen taitotasoni sen teki.

Yleensä olen valinnut ihmisten kanssa kielen, millä kommunikointi hoidetaan - englanniksi, venäjäksi vai suomeksi, ja siinä kielessä pysytään. Nyt kun venäjän kielen taitoni ovat kohentuneet, yritän joidenkin ihmisten kanssa siirtyä englannista venäjään, mutta mielikuva-tasolla se onkin yllättävän vaikeaa.
Silti, osaan venäjää. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Tiedän mikä on ympäristö, linnunrata, ydinsota, kasvihuoneilmiö, syöpä tai valas venäjäksi.  Ei pelottaisi lähteä kiertelemään pikkukyliä yksikseen, tosin siellä  tarvittaisiin varmasti toisenlaista sanavalikoimaa.

Parempaan kokkaukseen en asuntolan resursseilla pysty: munakas sipulilla ja tomaatteja, joiden päälle ripottelen suolaa. Espanjalaisilta opittu ehkei niin kovin terveellinen tapa, mutta maistuu paremmalta. Pieni retkivedenkeittimeni on kätevä, juon teetä kolmesta kuuteen kuppia päivässä plus aamukahvin.
Pitsiverhotkin ovat aika kivat.

Yliopiston läheinen pikkukauppa näyttää ulkoapäin söpöltä, mutta haisee sisältäpäin kalalta, vihannekset ovat lähes pilaantuneita ja jugurtit vanhentuneita. Silti siellä on aina jono.

 Maaliskuussa lunta oli vielä mukavasti, samoin pakkasta. Tämä oli hyvä, koska maaliskuu on vielä talvikuukausi. Huhtikuussa pitäisi olla kevät. Huoh, valitan säästä melkein yhtä paljon kuin venäläiset.

Maaliskuun jokaiseen lauantaihin kuului syöminen aamulla KFC:ssä ja maha täynnä roskaruokaa matkustaminen täpötäydessä pikkubussissa läpi Izhevskin Tsekeriliin ( http://udmur.blogspot.ru/2014/01/pitkan-paivan-ilta.html ) hiihtämään. Suksien vuokra oli vain noin 100 ruplaa tunnnilta ja ladut hyvässä kunnossa. Pakkanen pyöri miinus viiden tienoilla, joten hiihtäminen ei tuntunut urheilulta, vaan hauskalta tavalta viettää luentovapaata päivää.

Yleensä takaisin tullessa juoksin suihkuun ja suihkusta leffaan, kahville tai unkarilaisten opettajien illanistujaisiin.

Hieno kuukausi, mutta odottelen silti oikeaa kevättä, kuivaa asfalttia ja mahdollisuutta käyttää kevyttä kukallista huivia ja tennareita.

                                           Hiihtolatu-maisemia - suoraan kuin Itä- Suomesta.

Maaliskuun loskassa

Espanjalainen Paolo Coelho look-a-like ( http://udmur.blogspot.ru/2013/08/tarakani-ninja.html ) palasi Izhevksiin, tapasimme yllättäen noin kuukausi sitten matkalla Aurora parkiin. Herra palasi pikkukaupunkiin kolmeksi kuukaudeksi opiskelemaan venäjää ja viime sunnuntaina pääsin vihdoin tutustamaan hänen pieneen vuokrayksiöönsä.

Kalashnikov-museo maaliskuussa 

Ja itse herra myös, tosin kivisenä versiona.

Ihastelimme kaverini kanssa vaaleanpunaista ruusutapettia ja isännän valokuvia Polynesiasta ja Marokosta syöden samalla espanjalaisia tortilloja - eli munakkaita paistetuilla perunoilla.

Maaliskuinen tihkusateen sävyttämä iltalenkki

Välimeren ihmisiä Izhevkissä edustavaa myös portugalilainen pariskunta, jota tapaan lähinnä yliopiston kuntosalilla. Pariskunnan toinen puolikas on kasvattanut niin suuret lihakset, etten eilen edes tunnistanut herraa ilman pirteää tervehdystä.

Onhan se komea kirkko.

Itselläni lihasten kasvamiseen on vielä aika pitkä matka, viime viikolla kuntosalin siivooja-babushka keskeytti lattioiden kuuraamisen hetkeksi, katseli minua pää kallellaan ja tuli mahaani taputellen kysymään paljonko painan ja ehdotti crosstrainerin vaihtamista juoksumattoon. Olin niin häkeltynyt neuvon vilpittömästä ystävällisyydestä ja samanaikaisesta röyhkeydestä, etten tajunnut  siinä hetkessä edes loukkaantua.

Paras ostokseni Izhevskistä - leidikumpparit ruseteilla 600 ruplaa ja jalat pysyvät kuivina ja mieli iloisempana.Paremman näköiset tosin mekon kanssa.

Ystäväni minulle lähettämän mietelauseen mukaan vaihtovuosi ei ole vuosi elämästä vaan elämä vuodessa.

Tänä-iltana puhaltelimme kaksi tuntia saippuakuplia käytävässä kikatellen poikien yrityksille tehdä kokkaamalla vaikutus tyttöystäviinsä sekä espanjan, korean, venäjän ja suomen kielen vähemmän kohteliaiden sanojen samankaltaisuuksille.

Tunteita ilon, surun, kaipauksen, ihmetyksen, ihastuksen, kummastuksen, innostuksen, turhautumisen, yksinäisyyden, epätoivon, riemun, pelokkuuden, rohkeuden ja suoranaisen hurmion välillä, välimaastossa ja ympärillä on koettu. Jätän Venäjälle sitten kesäkuussa kymmenisen kiloa elopainoa, ilolla tuhlattuja ruplia, toivoakseni monta hyvää ystävää sekä yhden elämäni parhaista vuosista.

Kun kaikki on hyvin

Palautin eilen illalla suomalaiseen yliopistoon tekemäni verkkokurssin esseen päivän ja yhdeksän tuntia myöhässä. Heti sen jälkeen espanjalainen seinänaapurini koputtaa oveen ja vetää puolikvuvien kalsareiden läpi kuivaushuoneen ikkunanlaudalle juttelemaan kansainvälisten suhteiden eduista ja haitoista. Siis ihmisten välisistä suhteista. Vähän myös juorusimme muista asuntolan asukkaista, mutta siitä tuli vain kotoinen olo. Ollammehan me melkein vielä teinityttöjä.

Ikkunanlaudalla oli kylmä, kuivaamassa olleet kengät haisivat ja käytävästä kuului teinipoikamainen nauru.


Asuntolassa on aivan mukava asua. En voi väittää, ettei keittiön törkyisyys - sotkuisuus on sanana varattu siihen, että on muutama astia tiskaamatta-, tupaten täynnä oleva kuivaushuone, toisinaan karmeassa kunnossa oleva vessa ja yksi ainoa suihku toisinaan saisi pinnaa lähelle katkeasmispistettä, mutta se unohtuu, kun puolalaiset tytöt kysyvät haluaisinko vastaleivottua omenapiirakkaa tai irakilaispojat pyytävät pelaamaan videopelejä tai lauantai-iltana syntyy spontaani lelutrumpetti-kitara-kuorolaulu jammailusessio, joka kuulosti niin kamalalta, että sääliin viereisen huoneen thaityttöjä.

Moskovaa, ah. Taisin saada uuden lempiakaupungin.

Ja siitä opiskelusta,

on toisinaan vaikeaa ja erittäin ärsyttävää, kun luokat vaihtuvat miten sattuu eikä kukaan tiedä minne. Henkilökohtainen ennätykseni tällä hetkellä: olen etsinyt yhtä kurssia nyt neljä kertaa, eikä vielä ole tärpännyt.

Pelastakaa tarakanit!

Olen ollut tarakaneista hissukseen jonkin aikaa, koska niin ovat nekin olleet. Edelleen toki toisinaan jääkaapin oven avatessa sieltä tipahtaa torakka, niitä kiipeilee käytävän seinissä tai huomaa vessaan suunnistaessa murskaanneensa yhden aamutossullaan. Mutta noin yleensä rauhanomainen rinnakkaiselo on alkanut sujua.

Pari päivää sitten keittiöön ilmestyi lappu, että ensii viikolla koko asuntola myrkytettäisiin torakoiden tappamiseksi. Keittiöstä pitäisi pysyä poissa 30 tuntia ja huoneistakin kahdeksan. Lisäksi kaikki tavarat pitäisi ehkä mahdollisesti pakata muoviin niiden suojelemiseksi.

Eilen illalla muutama asuntolan asukas alkoi kiertää kyselemässä mielipiteitä myrkytyksistä ja varsin nopeasti kävi ilmi, että 90% asuntolan asukkaista oli niitä vastaan. Ei niinkään ylenmääräisestä kiintymyksestä tarkaneja kohtaan kuin huolesta siitä, mitä myrkky, joka pystyy tappamaan ydinräjähdyksestä selviävät oliot, tekee meille.

www.kotihiiri.com

Eilen asuntolassa oli sitten suuren poliittisen tapahtuman tuntua. Nimilistat kiersivät,pidettiin puheita, päiviteltiin ja korotettiin ääntä, kerättiin kaikki kynnelle kykenevät tämän päiväiseen kokoukseen asuntolan johtajien kanssa ja muistuteltiin toisillemme tulemaan paikalle tasan yhdeksi.

Kävin nukkumaan varmana, että voisimme pelastaa tarkanit- uhmata venäläistä byrokratiaa.

Tänään keräännyimme uhmakkaina tapaamiseen. Asuntolan johtaja piti kymmenen minuutin mittaisen monologin, jossa kävi ilmi, ettei meidäm mielipiteellä ole väliä ja myrkytys tulee toteutumaan suunnitellusti. Koska "niin on aina tehty". Aukotonta argumentaatiota. Saimme esittää kysymyksiä, ja vastauksissa kävi ilmi, ettei isoilla pomoilla ole hajuakaan, miten kauan meidän pitäisi olla huoneista poissa tai miten tarkasti peittää tavaramme.

Tarkanit luultavasti liittyvät seuraamme heti kun me asuntolaan uudestaan astumme, mutta tuleepahan ainakin jotain tekemistä alkuviikoksi.

Pitkän päivän ilta

Tunturin huipulla, navakassa tuulessa, suksihissin suristessa vieressä, auringon helottaessa harmaiden pilvien lomasta, Izhevskin ympäristön maaseudun levittyessä valkoisena ympärille ja kilometrin alamäki edessä päin toivoin, että sen, minkä pienempänä osasi, muistaisi myös hiukan vanhempana.

Olen lasketellut viimeksi ehkä neljä vuotta sitten, ihan tavallinen hiihtäminen on minulle tutumpaa. Kovalla itseluottamuksella lähdin kuitenkin чекерилiin viettämään tervehenkistä lauantai-päivää. Hiihtokeskus sijaitsee heti Izhevskin ulkopuolella, asuntolan pysäkiltä sinne pääsee suoraan bussilla. 

Vuoren huipulla, tästä alas.

Tästä ylös.

Laskettelu- osuus meni suhteellisen hyvin, mutta ongelmat alkoivat kuin vaihdon kulkuvälineen pyöreään. Kyseessähän siis oli perinteinen pulkkamäki, mitä nyt hiukan jyrkempi ja vauhdikkaampi. Hissi kiskoi ihmiset pyöreissä autonrengasta muistuttavissa pulkissa ylös, ja kun tämä hissi pysähtyi, vetonaruni tipahti. Menin laittamaan narua takaisin paikoilleen, kun hissi nytkähti liikkeelle ja kiskaisi mukaansa narun sijaan jalkani.

Oikeni polveni on yhtä sini-violettia mustelmaa.

Pulkkamäki

Kaverini ehdotti bussissa takaisin Izhevskiin liittymistä avantouinti-iltaan joidenkin hänen venäläisten kavereidensa kanssa. En ole koskaan käynyt avannon lähelläkään, joten vastasin myöntävästi toivoen samalla, ettei autossa olisi tilaa. Mutta olihan siellä, koska kävi ilmi, että autoja oli kolme.

Lopulta kahden aikaan yöllä löysin itseni venäläisten teinien kanssa seisomassa Izhevskin tekojärven jäällä pakkasessa. Seurasimme lukuisten puolialastomien ihmisten pulahtamista tummaan avantoon ja nousevan sieltä höyryävänä.
18. ja 19. päivän välinen yö on ilmeisesti juuri oikea aika avantouinnille, koska jostain syystä järven saastainen vesi muuttui sinä yönä pyhäksi. Se selitti myös aktiviteetin suuren suosion.

Tässä vaiheessa oli tietenkin kunniatonta perääntyä, joten muiden perässä jään päälle pystytettyyn telttaan. Teltta lämpeni jollain ihmeellisellä ilmapuhallus-konstilla tai sitten sillä, että se oli täynnä vaatteita vaihtavia ihmisiä. Pääsin lopulta nurkkaan riisuutumaan käsivarsien, paljaiden kinttujen, pyyhkeiden ja kylmästä hohkavien vartaloiden läpi. Kolme kerrosta vaatetta pois ja olin alusvaatteisillani, pipo päässä, ujosti sinisen pyyhkeen peitossa ja tossut jalassa.

Epäröin muutaman minuutin avannon laidalla, mutta sitten eräs seurueeni jäsenistä pihisti pyyhkeeni, eikä ajatus seisoskelusta alusvaatteisillaan keskellä venäläisiä houkuttanut, joten epäuskoisesti mumisten kylmään veteen, joka oli jo hiukan hyytynyt edellisen uimarin jälkeen. Noin kuudesta avannossa viettämästäni sekunnista nautin aivan oikeasti ehkä kahdesta, ehdin ohikiitävän hetken ajan ajatella, ettei tämä  olekaan niin kylmää. Pois pääseminen tuntui kuitenkin kestävän pienen ikuisuuden, koska portaat olivat vaalean, liukkaan jään peitossa. Lopulta kaksi avantoa vahtinutta toppapukuista miestä avusti minut ylös avannosta, mistä olin ylitsepursuavan kiitollinen.

Teltassa mahdollisimman nopeasti vaatteita päälle kiskoessa en pystynyt hillitsemään leveää hymyä.

Jatkoimme vielä Gasprom- tarroilla koristellulla mersulla puolen tunnin ajomatkan päähän saunalle, minkä porukka oli vuokrannut. Saunassa oli myös pieni kaksi ja puoli metriä pitkä uima-allas, jossa polskuttelin parikymppisten matematiikan opiskelija-tyttöjen kanssa yrittäen keskustella venäjäksi.
En tuntenut kaveria lukuunottamatta ketään koko lähes parikymmenhenkisestä porukasta, joten pakenin toisinaan saunan terassille hengähtämään vedettyäni takin niskaan ja kengät jalkaan. Siinä siten silittelin kissaa ja katselin kuinka aurinko alkoi hiljalleen pilkistää yön jälkeen, kunnes paljaita kinttuja alkoi paleltamaan.

Pieni rikos

Entä jos tämä on elämäni parasta aikaa?

Joululoma. Tai "joululoma". Olen ollut vapaa tekemään mitä haluan nyt kolmatta viikkoa.

Kansantanssi- esitys torilla. Mies karhupuvussa taluttaa vuoheksi pukeutunutta miestä. Pääsin itsekin tanssimaan suuressa piirissä.

Toissapäivänä tästä faktasta kauhistuneena kävelin bussi-asemalle ja katsoin minne pääsisi muutamassa tunnissa, muutamalla satasella. Seisoin pienen aseman keskellä niska kenossa tavaamassa mahdollisia yhden päivän kyläreissukohteita karvalakkimiehien huudellessa kyytitarjouksia lähikyliin.

Päätin lähteä Yвaan.

Suurin osa asuntolatovereista suuntasi lomaksi kuka minnekin - kotiin, Moskovaan, Pietariin.
Itse olen istunut koko ajan Izhevskissä, kävellyt kaupungilla, ottanut bussin numero 12 päätepysäkille ja hämmentynyt siitä, miten paljon kerrostaloja peltojen vieressä kohoaa. Siellä kaikki izhevskiläiset ilmeisesti asuvat.

 Nautin muutamasta kylmästä päivästä milloin pääsin käyttämään uutta karvalakkiani, joka on kyllä hiukan kevytversio - maksoi vähän ja karvaa on vain koristeena. Mutta malli on ihan oikeanlainen.

Kylmät päivät olivat omiaan myös ikiomassa huoneessani teekupin ja suklaan kanssa istumiseen ja Game of Thrones- ja Sherlock- maratonien katsomiseen. Valot ovat palaneet kello kahteen asti yöllä. Nukun pitkälle aamupäivään.

Aurora parkin - suosikkikauppani-yksi sisäänkäynti hyytävän kauniina päivänä.

 

Kaikki on hyvin, oikeastaan tämä on suhteellisen ideaalia elämää vailla velvollisuuksia tai suuria huolia. Vessakin pestään ja roskakorit tyhjennetään puolestani- toisinaan.

Elämä alkaa olla vain jo liiankin mukavaa, tervetuloa mukavuusalueelle. Olen hiukan taantunut, mieli halajaa edelleen seikkailuille, mutta ajatuksissa seikkailut ovat vasta suunniteluasteella. Eilen tajusin unelmoivani keväästä, milloin kadut olisivat vapaina liukkaudesta ja loskasta.
Olen täällä seikkailemassa! Minulla ei ole varaa jumiutua negatiiviseen arjen tuntemukseen, ei vielä.
Tämän kauhun herättämänä kävin pyörähtämässä pikkukylässä. Koska elän vain kerran, ja viisumi vain enää viisi ja puoli kuukautta.

Itsestäänselvyyksiä ennen joulua

Tulin taas yhden vuoden vanhemmaksi pari päivää sitten. Synttärit olivat hiukan oudot ja päättyivät vasta reippaasti aamun puolella, ja kaikki synttärilahjaksi saadut suklaat oli syöty. Seuraavana päivänä palautin vielä poliittisen historian esseen, ja enää uupuu venäjän suullinen koe lukukaudesta, joka on ollut elämäni helpoin ja vaikein.

Helpoin- en ole koskaan opiskellut näin vähän.
Vaikein- kaikki on ollut venäjäksi.

Elämästä olen oppinut enemmän kuin koko neljänä edellisenä yliopistovuotena yhteensä.

Jos venäläiseen sielunmaisemaan on mahdollista tutustua, luulen, että jollain tasolla alan ymmärtää venäläisiä. ( Ja nyt melkein nauroin ääneen, lause on niin epätodellinen)
Olen yrittänyt sietää yliopiston ja muiden niin sanottujen virallisten asioiden puuduttavaa epäloogisuutta, itsepintaista uskoa siihen, että asioita ei nyt tarvitse kertoa ihmisille, mutta kaikkiin mahdollisiin asioihin tarvitsee vähintään kolmet eri paperit. Ja passin ja rekisteröinti- paperin, tottakai.

En osaa tarkalleen selostaa sitä, mikä venäläisten asioiden hoidossa minua ärsyttää niin paljon. Mutta se ärsyttää, turhauttaa, aiheuttaa epätoivoa ja yllättäviä kiukunpurkauksia takki puoliksi päällä selittäen suu vaahdossa hämmentyneelle kämppikselle.

Viime viikolla huomasin sitten missä rajani menee. Kuulin minua alemmalla tasolla venäjää opiskelevalta suomalaiselta, että hän siirtyy minun tasoryhmääni kevääksi. Ja että minä olen siellä kuulemma myös. Eli en olisi näiden venäjän opettajien mukaan kehittynyt lukukaudessa ollenkaan. Vedin nenään herneen mukana koko palon.

Päivän asiata vatvoessa mielessäni, muille, äidille, päätin että kyllä minun on pakko kysyä suoraan opettajalta.

Olen varmaan ainut joka on koskaan tehnyt vastaavaa. Opettajan ilme oli näkemisen arvoinen, kun tivasin miten on mahdollista, etten pääse seuraavaan ryhmään vaikkemme ole tehneet vielä edes kokeita.

Luulen, ja todella toivon, että välit opettajan kanssa ovat edelleen normaalit.

Ja asiahan siis kuulemma oli väärinkäsitys. Ehkä. En kokonaan ymmärtänyt, koska selitimme molemmat venäjäksi.

Tänään huomasin toistamiseen, että hiukan vihaisena osaan parempaa venäjää, asiat selkiytyvät ja ihmiset ovat yhtäkkiä avuliaita.

Olin vaatekaupassa ostamassa joululahjoja, ja löysinkin. Menin tyytyväisenä kassalle, ja asetuin suomalaisena kiltisti lyhyen jonon päähän. Kun vuoroni tulee, keski-ikää lähestyvää mies kiilaa edelleni. Huokaisen ja pyöritän silmiäni, mutta olen silti kohtelias ja annan miehen suorittaa ostoksensa rauhassa. Kun tämän jälkeen venäläiset alkavat ohitella oikealta ja vasemmalta ja kassaneiti itsepäisesti jättää minut noteeraamatta, korotan ääntäni, ja ilmoitan tiukasti että jos en pääse nyt maksamaan, en maksa tätä ollenkaan.

Palvelu oli sen jälkeen nopeaa ja kohteliasta, jopa siinä määrin, että minua alkoi hävettää.

Olen siis oppinut myös sen, että kun kerrankin yritän itse olla se, joka on hiukan tyly, tunnen siitä huonoa omaatuntoa vähintään seuraavan päivän.

Venäläisten pitää olla tylyjä. Se tulee heiltä luonnostaan, eikä siitä tule kenellekään paha mieli.
Ole aina oma itsesi.

Suomalaiskannibaali

http://www.iltasanomat.fi/elokuvat/art-1288627073457.html
Ja traileriin tästä: http://www.youtube.com/watch?v=SGI5qNQpRvc

Otin joulukuun ensimmäiset sekunnit vastaan Pushkinskajalla kevyessä lumisateessa. Ja sitten kiirehdin takaisin asuntolalle, jotta ehtisin sisälle ennen kuin ovea vartioiva babushka ehtisi nukkumaan. Onnistuin,vaikka kello olikin jo puolitoistatuntia yli virallisen kotiintuloajan.

Ikuisen tulen massiivinen paidaton vartijakin oli lumen peitossa.

Olen muutenkin venytellyt kotiintuloaikoja;viikko sitten katsoin ystäväni kanssa Доктор Кто (Doctor Who)- the day of the Doctor paikallisessa elokuvateatterissa ja koska katsoimme sen yhdessä muun maailman kanssa ja Englanti on aika kaukana, näytös alkoi puoliltaöin. 

Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun kuulin elokuvissa puhuttavan englantia, kaikki Matt Damonista Jennifer Lawrenceen ovat puhuneet venäjää. Elokuvissa olen käynyt paljon, mutta en voi vastustaa kiusausta, kun lippujen hinnat ovat kahden ja neljän euron välillä. Kun se kuuluisa kunnon talvi tulee, en varmaan ystävieni kanssa muuta tekään kuin istun lämpimässä elokuvatetterissa suolaisten tai makeiden popcornien kanssa.

Suomalaiskannibaali-elokuvan haluan nähdä, toivon kiihkeästi että se saapuu johonkin Izhevskin lukuisista elokuvateattereista, jotta pääsen traumatisoimaan ihmisiä huutamalla kovaan ääneen suomalaisuuttani ja nälkäisyyttäni. 

Elokuvasta huolimatta ei ole häpeä olla suomalainen Izhevskissä. Lähinnä on ehkä häpeällistä olla ulkomaalainen, lapset saattavat edelleen huudella perään jos kuulevat englantia. Olen ottanut tavaksi huutaa venäläiseen tapaan jotain takaisin. En kuitenkaan venäjäksi, vaikka omaan jo melkoisen sanavaraston loukkaavia ilmauksia.

Lapsia leikkimässä kodittoman koiran kanssa. Nämä eivät huudelleet perään.

..ja tämä tyttö huikkasi pirteästi "privet!"

Harras toiveeni, on että lapsetkin jättävät pikkuhiljaa minut rauhaan, venäjä sujuu jo toisinaan. Helmasyntini on se tyypillinen, en uskalla puhua, vaikka se olisi paras keino oppimiseen. Mutta olen jo tehnyt vaikka mitä aivan yksinkin: ostin piilolinssejä, uudet linssit silmälaseihin, uudet silmälasit, lähetin paketin Suomeen, hain Suomesta saapuneen paketin (koska se ei olekaan aivan yksinkertaista- erinäisiin lappuihin täytyy kirjoittaa passin numeroa, päivämääriä, allekirjoituksia).

Siitä aikaisemmin saapuneesta paketista paljastui tällaista. Uudemmasta puolestaan suklaajoulukalenteri ja -eh- lisää Urheilusanomia.

Viiden euron silmälasit, joulukuusi ja intialaisen huonetoverin suitsukepullo. Kulttuurit kohtaavat.

Kotikatu.Leppoisaa elämää, ainakin toisinaan.

Viikonloppu on mennyt ulkona syödessä, juoden glintweinia , etsiessä täydellisiä sukkahousuja ja joululahjoja, yrittäen opiskella, ostaessa saksalaiselle sushia ja etsiessä light pepsiä ja avoinna olevaa tupakansavusta vapaata ravintolaa.

Karvakäsien maa

Vaikka olen moneen otteeseen hehkuttavat kotiutumistani, tietyt asiat jaksavat edelleen hämmästyttää.

Kerran pari viikossa saa kokea itsensä afrikkalaislapseksi. Vedenhakumatka on kyllä aika lyhyt, muta sitäkin mutaisempi ja yleensä myös sisältäen muutaman alkoholialan ammattilaisen. Pullot rypistyvät viileässä ilmassa ja vesi painaa. 5 litraa juomakelpoista vettä maksaa 17 ruplaa, ja sitä saa pelkästään tälle asialle omistetusta pienenpienestä kioskista. Tiirailemalla kioski näkyy huoneeni ikkunasta, mutta voi kuinka tuo matka tuntuu toisinaan olevan hankala taittaa.

Pysähdyin kuvaamaan vesipullon kanssa asuntolaa. Mun ikkuna oikeassa alanurkassa tuo pimeä suorakulmio. Huomaa raikkaan harmaa väritys. Keskelle mutaa on sentään laittomasti parkkeerattu muutama lada.

Vähemmän romanttista Venäjä-kuvaa tarjoaa myös mahani toiminta. Säästän yksityiskohdat muualle, mutta sanotaanko vaikka että kunnolla toimiva maha on noussut kolmen viime viikon aikana yllättävän toivottavaksi asiaksi.

En tiedä mistä tämä johtuu. Siimaeliö mahassa? Kieltäydyn keittämästä pastojanikin pullovedessä tai käyttämällä hampaidenpesussa maksullista vettä. Tai sitten Kazanin kebab-paikka oli tuhoisa. Tai sitten vain stressaan venäjän kielen osaamattomuudestani.

Mikä on ollut eräs hienoimpia asioita huomata venäläisistä on heidän karvaisuutensa. En ole enää se karvainen, vaan sulaudun joukkoon. Olen naurettavuuteen asti iloinen tästä asiasta.
  Venäläiset ovat paitsi karvaisia,myös jotenkin suloisia, viattomia, kuin tietämättömiä oikeasta maailmasta. Tai sitten se on vain tämä pikkukaupunki-efekti. Tämä saa vain tuntemaan itsensä vanhaksi, vaikka en voi itsekään paljon maailman julmuuksista mitään sanoa tietäväni.

Kysymys ilman kysymysmerkkiä on lause

Palautin eilen kaksi esseetä Suomen ja Venäjän historiasta, kirjoitin niitä aamuneljään. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kuin tänä syksynä kirjoitin esseen, ja muistin taas miksi pidän opiskelusta. Istuin yliopiston pienessä lukusalissa lukemassa punaisesta, ei-niin-pienestä kirjasta, Cambridgen julkaisujen käsitystä Venäjän 1900-luvun alun historiasta. Englanniksi, valitettavasti.
  Yöllä eksyin wikipedian ihmeellisen maailmaan ja löysin mieltä pyörrytäviä faktoja, kuten se, että Aleksadr Kerenski ja Lenin ovat syntyneet samassa kaupungissa ja että esimmäisen isä oli jälkimmäisen opettaja.
Mutta jotain lumoavaa siinä on, kun yrittää saada erinäisiä palasia yhdeksi tarinaksi ja sitten huomaa, että on käytännössä kirjoittanut että Venäjän alle joutuminen 1800-luvun alussa oli paras asia mikä Suomelle oli tapahtunut. (Mutta kun se nyt vähän niin kuin oli! Olin ehkä hiukan vieraskorea)

Pimeys tulee yhä aikaisemmin, istun pimeässä huoneessa koneen edessä aivan kuten huonetoverini omalla sängyllään, ja niinkuin arvatenkin suurin osa asuntolan ihmisistä. Nykyajan teknologia lähentää ihmiset kaukana, mutta erottaa lähellä. 

Toisaalta en kestäisi jatkuvia yhteisiä illallisia keittiössä tai illanistujaisia kolmeen asti yöllä. Mutta jos muutama päivä on hiljaista, niin kohta pyörin itse keittiössä etsimässä juttuseuraa. 

Kuva on Kazanista, matkakaverin kamerasta. Ei täällä näin kauniita katuja ole.

Olen aika paljon pohtinut jämähtämistäni, Viikot alkavat muistuttaa toisiaan, jopa siinä määrin, että pohdin kymmenisen minuuttia montako viikkoa sitten kävinkään Kazanissa, tai mitä teinkään viime perjantaina. Lempipäiväni on ehkä tiistai, silloin nautin vain yhdestä venäjän tunnista, sen jälkeen voi syödä yliopistolla, sen jälkeen ottaa päiväunet, opiskella, käydä kaupassa, katsoa internetistä asioita tai pestä pyykkiä ja illalla nähdä kavereita ja kävellä  tihkusateessa ympäri Izhevskiä. Pitkästyttääkö jo?

Mutta näinhän sen pitääkin mennä, kotona kuulukin olla hiukan tylsää. Aina ei vain voi olla kivaa. Ja siis olen tämän tajunnut jo aikaisemmin, en ole elänyt lähes kahtakymmentäkolmea vuotta luullen, että elämä on pitkä ihana leikki. Alkuaikojen uutuudenviehätyksestä on jäljellä jokapäiväinen turhautuminen kielitaidon puutteeseen, elämän pikku vaikeuksiin. 

Aloitin tämän kirjoittamisen eilen perjantaina. Ollessani hyvässä vauhdissa piehtaroimassa tavallisuudessani, sain kutsun lähteä pelaamaan pingistä. Takki päälle ja matkaan. Oli hauskaa, voitin vain espajalaisen tytön, mutta en ollut silti niin huono kuin pelkäsin. Kokeilin biljardia, mutta en ymmärtänyt sääntöjä, joissa palloja ilmeistyi koko ajan lisää pöydälle. Seikkailimme myös tyhjässä jäähallissa; katsomossa, cheerleader- lavalla, vaihtoaitioissa ja lopulta jäälläkin. Koska joku oli jättänyt oven auki.

Ironista.

Tuli yhtäkkiä talvi syksyn keskelle

Soundtrack: https://soundcloud.com/warnerbrosrecords/long-time-gone/s-0qYIV

Tänään oli taas vaikea nousta sängystä, aamuinen venäjäntunti tai iltapäiväinen venäjän historian tunti eivät innostaneet. Kun peittojen (kyllä, monikossa, olen jostain syystä taas vähän kipeä) alla selailin mitä maailmalla on tapahtunut, ja törmäsin naamakirjan uusivirrassa tähän kappaleeseen. Jostain syystä koen sen hyvän jouluiseksi ja kun huonetoveri vielä intoili ulkona olevan lunta, niin oli pakko nousta ylös  ihmettelemään tätä päivää.

Luntahan siellä on, maan voi laveasti katsottuna olevan valkea. En ehtinyt aamulla kuin jouda pepsiä ja syödä mandariinin ennen venäjäntuntia, mutta siitä huolimatta jo ulkona raikkaassa lähes talvisessa ilmassa hymyilytti. Olin liukastua märillä portailla ja kultainen takkini loisti muiden ihmisten mustien takkien keskeltä. Tosin muutamalla tytöllä oli vadelmanpunainen tai ruudullinen takki. Puut tiputtelivat  viimeisiä keltaisia lehtiään, eikä voinut olla varma satoiko kevyesti lunta vai lehtiä.

Venäjä sujuu toisinaan, pari päivää sitten juttelin englantia osaamattoman venäläisen kanssa puolitoista tuntia. Ongelmia oli, mutta juttelin kuitenkin.
  Englannin kielen taitoni ovat myös parantuneet, koska kavereissani on luultavasti koko Venäjän, tai olen valmis sanomaan jopa maailman, koska olen varman, etteivät edes englantilaiset käytä yhtä hienoja sanoja, parhaat englanninpuhujat. Tuntemattomat venäläiset luulevat minua jatkuvasti amerikkalaiseksi, saan kyselyjä siitä lähes päivittäin. Olen saanut kehiteltyä tästä pientä kriisinpoikasta (I seriously don`t look like american, I don`t!), mutta olen myös teeskennellyt venäläisen kaverini kanssa olevani italialainen Fabiola. Sekin meni aivan täydestä. Eli ehkä se on vain se englanti.

Mutta arki rullaa, jotenkuten. Koen aika ajoin syvää toivottomuutta kielen kanssa, samoin kuin siitä että en tee täällä mitään tai siitä, että olen täällä luultavati enää seitsemän kuukautta. En halua lähteä, mutta en kyllä halua täällä loppuelämäänikään viettää. Olen vakuuttunut siitä, että tämä oli hyvä päätös, yksi parhaista. Mutta onko vuosi/kymmenen kuukautta tarpeeksi? Tarpeeksi mihin?
  Saan moniviisumini ylihuomenna, se mahdollistaa surffailun eri maissa ja palaamisen Venäjälle heinäkuun 2014 loppuun asti. Ainutkertainen mahdollisuus, jonka todella haluan käyttää. Irkustk, Jakutsk, Vladivostok, Murmansk, Jekaterinburg, Shotsi, Volgarad, Nizni Novgorod, Moskova, Pietari, Ufa, Perm, Rostov.

Kazaniin lähden ylihuomenna.

Ja olen naurettavan iloinen, että pystyn noin vain kirjoittamaan jotain tuollaista. Ylihuomenna Kazaniin, en muista hostellin nimeä, ei ole karttaa, en tiedä mitä siellä tehdään. Tulee varmasti hyvä reissu.


Kaksi kuukautta jouluaattoon. En tule olemaan silloin Suomessa kotona. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana en ole kotona jouluaattona. Ajatus on samaan aikaan surullinen että hyvällä tapaa kapinallinen. When I leave, I`ll be a long time gone. 

Melkein kuin taivaassa

Viime sunnuntaina aurinko paistoi ujosti harmaan taivaan takana, tuuli tiputteli lehtiä puista ja ilma oli jotain kesän ja talven välillä. Olin nukkunut liian vähön, koska edellinen ilta oli mennyt aamun puolelle jutellessa saksalaisen kanssa elämästä (no okei, tytöistä ja pojista, mutta niistähän se elämä koostuu) ja katsellen nyrkkeilyä.

Ei se haitannut, koska oma sänky oli vain kahden oven ja viiden askeleen päässä.

Lähdin kuitenkin aamuyhdeltätoista kävelylle, päädyin yliopiston viereiselle vihreälle kirkolle. Kirkon pihamaalla käveli babushkoja ja kikattelevia tyttöjoukkoja, kaikilla pitkät hameet ja huivi pään peittona. Itse olin pukeutunut farkkuihin ja harmaaseen pipoon, toivon, että se oli kylliksi.

Kadut olivat täynnä lehtiä, lapset kokosivat niitä syleihinsä ja heittivät ilmaan. Hiukan vanhemmat lapset keräsivät isoimpia lehtiä keltaisen-oranssin-vihreiksi kimpuiksi. Itse huomasin vasta takaisin asuntolalla, että pipooni oli tarttunut oranssina hehkuva lehti.

Päätin kävelyretkeni siihen Putinin ex-vaimon omistamaan ruokakauppaan, mistä löysin suureksi hämmästyksekseni hyvälaatuisia avokadoja ja mangoja. Sunnuntain syömiseni olivatkin sitten varmaan terveellisimmät tähän asti, kompensoin sillä lauantain pizzaa-popcornia-kokista-ruokavaliota.







Kahvia juon liikaa.
Mutta tämän aamun aloitin syömällä mangon.