Ponina

Kaverini yliopistolta kutsui vierailulle perheensä luokse Poninaan, pieneen kylään Glasovin lähellä- kylässä asustelee noin 2000 ihmistä, mutta se vaikutti paljon, paljon pienemmältä.

Vierailimme koulussa, missä meitä tuijotti kuutisenkymmentä oppilasta ja olo oli enemmän kuin vähän sirkuseläimellä. Puolella oppilaista oli punaisena leiskuvat hiukset, koska nyt oltiin udmurttien mailla.  Eräs kirkkaan punahiuksinen poika ilmoitti haluavansa Suomeen opiskelemaan.

Söimme kotiktekoisia pelmenejä ja perepeshkejä, joimme litratolkulla teetä, nukuimme siskonpetissä perheen olohuoneessa ja ulkona pakkanen paukkui -30 asteen tienoilla.

Perheen kissa, jonka nimi on KISSA. Siis oikeasti. Kuuntelin silmät suurina kun kaverini siskon akaisvuotias tytär rallatteli "kisssakissaakissaaa". Meistä tuli kavereita, siis kissan kanssa. Suomalainen tunnistaa aina suomalaisen.

Kävelyllä kylätietä pitkin, ulos kylästä.

Talon takapihalla oli banjoja  ja autotalleja rivissä.

Kävimme banjassa, aidossa venäläisessä. Istuimme siellä kolmestaan alasti ja keräsimme rohkeuta lumeen juoksemiseen. Rohkeutta löytyi, tosin vain pyyhe päällä. Banja  oli matala, en mahtunut seisomaan suorassa ja kosteus oli kolmen naisen lotratessa veden kanssa mukava. Ulkona oli tosiaan melko viileä, joten juoksin pihan poikki taloon kaverin siskolta lainatussa sinisessä kylpytakissa, ruskeissa huopikkaissa ja toppatakissa paljaat kintut vilkkuen, koska valitettavasti kylpytakki oli aika lyhyt.

Sunnuntain pyörimme Glasovissa, missä ei lopulta ollut niin kovin paljon nähtävää. Kirkko oli -jälleen kerran- kaunis ja tutstuminen siihen oli hämmentävää. Menimme sisään kirkkoon ja siellä paikkoja katsellessamme neljä armeija-asuihin pukeutunutta miestä kantoivat ruumisarkun sisään ja aukaisivat tyynesti kannen. Lähdimme liukkaasti, kun tajusimme, että siunaustilaisuus oli juuri alkamassa.

"Glasovin Broadway"

Neuvostoaikaisin rakennus mihin olen törmännyt, edessä komeili suuri sirppi ja vasara, sisustus oli yhtä tähtikoristetta ja sosiaalisen realismin mukaisia maalauksia. No, olihan se Stalinin aikainen.

Myös lieviä Ermitas- fiiliksiä rakennus herätti. Voisi olla museo, mutta nyt kuka vain sai kävellä vapaasti sisään. Virallisesti paikka toimii tapahtumien pitopaikkana.

                            Ja tietenkin Lenin toivotti ihmiset tervetulleiksi rakennuksen edessä.
(ajattelin perustaa Facebookiin albumin kantavana teemana Lenin eri kaupungeissa ja eri asennoissa)


Kävimme vielä vaikka missä muualla ja kaikkea outoa tapahtui, mutta nyt on pakko nukkua. Lähden huomenna Moskovaan ja huomenaamulle on osapuilleen sata asiaa tekemättä.

Pitkän päivän ilta

Tunturin huipulla, navakassa tuulessa, suksihissin suristessa vieressä, auringon helottaessa harmaiden pilvien lomasta, Izhevskin ympäristön maaseudun levittyessä valkoisena ympärille ja kilometrin alamäki edessä päin toivoin, että sen, minkä pienempänä osasi, muistaisi myös hiukan vanhempana.

Olen lasketellut viimeksi ehkä neljä vuotta sitten, ihan tavallinen hiihtäminen on minulle tutumpaa. Kovalla itseluottamuksella lähdin kuitenkin чекерилiin viettämään tervehenkistä lauantai-päivää. Hiihtokeskus sijaitsee heti Izhevskin ulkopuolella, asuntolan pysäkiltä sinne pääsee suoraan bussilla. 

Vuoren huipulla, tästä alas.

Tästä ylös.

Laskettelu- osuus meni suhteellisen hyvin, mutta ongelmat alkoivat kuin vaihdon kulkuvälineen pyöreään. Kyseessähän siis oli perinteinen pulkkamäki, mitä nyt hiukan jyrkempi ja vauhdikkaampi. Hissi kiskoi ihmiset pyöreissä autonrengasta muistuttavissa pulkissa ylös, ja kun tämä hissi pysähtyi, vetonaruni tipahti. Menin laittamaan narua takaisin paikoilleen, kun hissi nytkähti liikkeelle ja kiskaisi mukaansa narun sijaan jalkani.

Oikeni polveni on yhtä sini-violettia mustelmaa.

Pulkkamäki

Kaverini ehdotti bussissa takaisin Izhevskiin liittymistä avantouinti-iltaan joidenkin hänen venäläisten kavereidensa kanssa. En ole koskaan käynyt avannon lähelläkään, joten vastasin myöntävästi toivoen samalla, ettei autossa olisi tilaa. Mutta olihan siellä, koska kävi ilmi, että autoja oli kolme.

Lopulta kahden aikaan yöllä löysin itseni venäläisten teinien kanssa seisomassa Izhevskin tekojärven jäällä pakkasessa. Seurasimme lukuisten puolialastomien ihmisten pulahtamista tummaan avantoon ja nousevan sieltä höyryävänä.
18. ja 19. päivän välinen yö on ilmeisesti juuri oikea aika avantouinnille, koska jostain syystä järven saastainen vesi muuttui sinä yönä pyhäksi. Se selitti myös aktiviteetin suuren suosion.

Tässä vaiheessa oli tietenkin kunniatonta perääntyä, joten muiden perässä jään päälle pystytettyyn telttaan. Teltta lämpeni jollain ihmeellisellä ilmapuhallus-konstilla tai sitten sillä, että se oli täynnä vaatteita vaihtavia ihmisiä. Pääsin lopulta nurkkaan riisuutumaan käsivarsien, paljaiden kinttujen, pyyhkeiden ja kylmästä hohkavien vartaloiden läpi. Kolme kerrosta vaatetta pois ja olin alusvaatteisillani, pipo päässä, ujosti sinisen pyyhkeen peitossa ja tossut jalassa.

Epäröin muutaman minuutin avannon laidalla, mutta sitten eräs seurueeni jäsenistä pihisti pyyhkeeni, eikä ajatus seisoskelusta alusvaatteisillaan keskellä venäläisiä houkuttanut, joten epäuskoisesti mumisten kylmään veteen, joka oli jo hiukan hyytynyt edellisen uimarin jälkeen. Noin kuudesta avannossa viettämästäni sekunnista nautin aivan oikeasti ehkä kahdesta, ehdin ohikiitävän hetken ajan ajatella, ettei tämä  olekaan niin kylmää. Pois pääseminen tuntui kuitenkin kestävän pienen ikuisuuden, koska portaat olivat vaalean, liukkaan jään peitossa. Lopulta kaksi avantoa vahtinutta toppapukuista miestä avusti minut ylös avannosta, mistä olin ylitsepursuavan kiitollinen.

Teltassa mahdollisimman nopeasti vaatteita päälle kiskoessa en pystynyt hillitsemään leveää hymyä.

Jatkoimme vielä Gasprom- tarroilla koristellulla mersulla puolen tunnin ajomatkan päähän saunalle, minkä porukka oli vuokrannut. Saunassa oli myös pieni kaksi ja puoli metriä pitkä uima-allas, jossa polskuttelin parikymppisten matematiikan opiskelija-tyttöjen kanssa yrittäen keskustella venäjäksi.
En tuntenut kaveria lukuunottamatta ketään koko lähes parikymmenhenkisestä porukasta, joten pakenin toisinaan saunan terassille hengähtämään vedettyäni takin niskaan ja kengät jalkaan. Siinä siten silittelin kissaa ja katselin kuinka aurinko alkoi hiljalleen pilkistää yön jälkeen, kunnes paljaita kinttuja alkoi paleltamaan.

Kuinka opin kärsivälliseksi eli venäläinen yliopisto

Olin tänään kuusi tuntia yliopistolla yhden ainoan allekirjoituksen takia. Jaksoin melkein hymyillä koko ajan, ja keskustella ajankuluksi lukemastani Nälkäpelistä tai siitä, millainen se Suomen ja Neuvostoliiton suhde nyt olikaan.

Minulla ja muilla Venäjän historian kurssin käyneillä oli tänään koe, minulla tosin koe ei ollut koe, nätisti hymyily ja muutama essee riitti  hyvään arvosanaan. Siinä tosiaan auttoi paljon, että olen ulkomaalainen, "kuin alieni", kuten venäläistuttuni eilen kohteliaasti kiteytti.

Mutta sain allekirjoituksen, ja sen mukana suoritin 24 opintopistettä viime lukukautena, mikä on pistettä vaille KELAn vaatima määrä. Uskon, että keväällä 26 opintopistettä luonnistuu, eli Suomen valtion kanssa on sitä myöten kaikki hyvin.


Udmurt State University on mielestäni edelleenkin kauniisti sanottuna erikoinen. En ymmärrä perusteita, millä syksyn venäjän kielen ryhmäni jaettiin kevääksi kahteen "eritasoiseen" ryhmään, vaikka todellista eroa meidän välillä ei ole. Kun yritän kysyä apua, pääsyn kiertämään vähintään kolmen eri ihmisen luona, enkä hyvin todennäköisesti vieläkään ole saanut vastausta kysymykseeni.

Luennoilla ymmärtäminen säilyi vaikeana. Toisaalta en syytä itseäni, C1- tasolla olevat tuttuni eivät kuulemma ymmärrä myöskään mitään luennoilla. Oma tasonihan on se surullinen B1.

Toinen lukukausi alkaa toinen helmikuuta, ja jos kaikki menee putkeen, myöhästyn siitä Moskovan matkan takia. Toivon kovasti, että ymmärtäisin luennoilla enemmän keväällä, koska hereillä pysyminen ja jonkinmoinen uuden omaksuminen kielellä, jota ei ymmärrä on erittäin vaikeaa. En sano mahdotonta, mutta vaikeaa se on. Vaatii sisua ja kahvia.

Toisaalta yliopistolta löytyy mukavia, ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, jotka auttavat kysymyksissä joihin jo luulit tietäväsi vastaukset.

Kuten koko Venäjä, tämä on erilaista. Pitää vain oppia olemaan välittämättä siitä, mitä itse pitää oikeanlaisena toimintatapana.

Ува

                                                     Jossain päin Udmurtiaa.

                      

 Päädyin eilen arpapelillä Uvaan. 

 http://fi.wikipedia.org/wiki/Uva_(Udmurtia)
( Suomenkielinen  Wikipedia- sivu oli yllätys, olen nyt lähes varma, että Wikipediasta todella löytyy kaikki mahdollinen. )

Heräsin tälle vuodelle ennenkuulumaatoman aikaisin puoli kahdeksalta, pussipuuroa, teetä, vaatteet niskaan ja selvitin itseni matkaan jo ennen yhdeksää.
Bussini kohti Uvaa lähti kymmeneltä, Izhevskin jätimme taaksemme puoli yksitoista. Bussi kaarteli aikansa Izhevskin kuralla kuorrutetuilla teillä ja löysi tiensä ulos kaupungista reittiä, jota en ollut ennen kokenut.

Bussi oli kuin bussit Jyväskylästä Kuopioon tai Helsinkiin, lukuunottamatta tropiikki-aiheisia sini-kultaisia- verhoja sekä samoihin väreihin sulautettuja joulukoristeita, jotka heiluivat kuoppien tahdissa.

Lenin. Tietenkin, tottakai. Ei paikkaa ilman Leninin patsasta.

Pääteasemalla saapuminen oli myös jännää - en ollut varma, oliko paikka Uvan bussiasema, mutta koska kaikki matkustajat jättivät bussin, seurasin kiltisti esimerkkiä. Oikea paikkahan se oli, harmaa neuvostotyylinen betonimöhkäle, jonka seinässä oli sininen ovi, jota ei aivan heti olisi oveksi tunnistanut.

Suuntasin bussiasemalta keskustaan, näin rinteessä urheiluhallin sekä kauniin kirkon. Kävelytiellä käveli kanssani pari koiraa, koululaisryhmä sekä pari nuorta miestä.

Lapsia Uvassa tuntuikin riittävän. Koulu oli ilmeisesti loppunut, koska kadut olivat täynnä suksia kantavia, karkkia syöviä, lumisotailevia pikkuisia. En voinut välttyä Melukylän lapset ajatukselta useaan otteeseen. Olin samaan aikaan nostalginen paikkaa kohtaan, jota en tunne enkä tule tuntemaan, että huolestunut siitä, millaiseksi näiden lasten elämä muodostuu. En ole asiantuntija tai ylipäätänsä kykenevä arvostelemaan kenenkään elinolosuhteita. Kylä ( taajama ) on kaunis, luultavasti rauhallinen, tietyllä tapaa ideaali paikka asua ja elää. Mutta e voinut olla ajattelematta, että olen nähnyt paikkoja, joita nämä lapset eivät tule koskaan näkemään. Mutta onko se mikään itseisarvo?

Paikallinen tori oli tuulinen paikka, mutta se ei estänyt paikallisia babushkoja pitämästä torikokousta. Käsineiden, karvalakkien ja sukkien myyjät olivat pienen kujan varrella hieman sivummalla.

Toisen maailmansodan muistomerkki. Yksi niistä. Tuntui absurdilta ajatella, että täältäkin haettiin miehiä sotimaan ties minne.

Olin yhteensä Uvassa kaksi ja puoli tuntia. 

Luulen, että näin aika paljon, en kaikkea, mutta kaiken minkä tässä ajassa voi.

En oppinut tuntemaan paikkaan, mutta tunsin jonkinlaisen tunnelman pinnan alla. En surullista, en iloista, en masentunutta tai riehakasta, pysähtynyttä tai edistyksellistä. 

Lähinnä ajattelin, että elämä on tätä - yksinkertaisimmillaan ja monimutkaisimmillaan.

Bussi takaisin Izhevskiin. Kuvan bussi meni jonnekin toiseen paikkaan, toisenlaisten tarinoiden luo.

Pieni rikos

Entä jos tämä on elämäni parasta aikaa?

Joululoma. Tai "joululoma". Olen ollut vapaa tekemään mitä haluan nyt kolmatta viikkoa.

Kansantanssi- esitys torilla. Mies karhupuvussa taluttaa vuoheksi pukeutunutta miestä. Pääsin itsekin tanssimaan suuressa piirissä.

Toissapäivänä tästä faktasta kauhistuneena kävelin bussi-asemalle ja katsoin minne pääsisi muutamassa tunnissa, muutamalla satasella. Seisoin pienen aseman keskellä niska kenossa tavaamassa mahdollisia yhden päivän kyläreissukohteita karvalakkimiehien huudellessa kyytitarjouksia lähikyliin.

Päätin lähteä Yвaan.

Suurin osa asuntolatovereista suuntasi lomaksi kuka minnekin - kotiin, Moskovaan, Pietariin.
Itse olen istunut koko ajan Izhevskissä, kävellyt kaupungilla, ottanut bussin numero 12 päätepysäkille ja hämmentynyt siitä, miten paljon kerrostaloja peltojen vieressä kohoaa. Siellä kaikki izhevskiläiset ilmeisesti asuvat.

 Nautin muutamasta kylmästä päivästä milloin pääsin käyttämään uutta karvalakkiani, joka on kyllä hiukan kevytversio - maksoi vähän ja karvaa on vain koristeena. Mutta malli on ihan oikeanlainen.

Kylmät päivät olivat omiaan myös ikiomassa huoneessani teekupin ja suklaan kanssa istumiseen ja Game of Thrones- ja Sherlock- maratonien katsomiseen. Valot ovat palaneet kello kahteen asti yöllä. Nukun pitkälle aamupäivään.

Aurora parkin - suosikkikauppani-yksi sisäänkäynti hyytävän kauniina päivänä.

 

Kaikki on hyvin, oikeastaan tämä on suhteellisen ideaalia elämää vailla velvollisuuksia tai suuria huolia. Vessakin pestään ja roskakorit tyhjennetään puolestani- toisinaan.

Elämä alkaa olla vain jo liiankin mukavaa, tervetuloa mukavuusalueelle. Olen hiukan taantunut, mieli halajaa edelleen seikkailuille, mutta ajatuksissa seikkailut ovat vasta suunniteluasteella. Eilen tajusin unelmoivani keväästä, milloin kadut olisivat vapaina liukkaudesta ja loskasta.
Olen täällä seikkailemassa! Minulla ei ole varaa jumiutua negatiiviseen arjen tuntemukseen, ei vielä.
Tämän kauhun herättämänä kävin pyörähtämässä pikkukylässä. Koska elän vain kerran, ja viisumi vain enää viisi ja puoli kuukautta.

Olympiatuli saapui kaupunkiin

Shotsi lähestyy. Kaikki maat lienevät jo valinneet jääkiekkojoukkueensa.

Venäjällä tätä on mahdotonta olla huomaamatta,Youtube avatessa ensimmäisenä vastaan tulee Niken Play Russian- mainos, jossa Ovetchkin luistelee tovereidensa kanssa jäisiä katuja pitkin kohti kameraa. Ei kuulemma haittaa pelata pakkasessakaan.
Sama herra hymyilee valloittavaa luolamieshymyään lukuisissa mainoksissa. Aika monta asiaa mukeista partakoneisiin myydään Shotsilla.
Taksikuskin mukaan Izhevskin tiet ovat huonoja, koska kaikki raha on mennyt Shotsiin.

Elokuvateattereissa pyörii toistaiseksi vielä trailerina Mestarit https://www.youtube.com/watch?v=HufBTLOReRU - tarina ampumahiihtäjästä, lumilautailijasta, kauno-ja pikaluistelijasta ja jääkiekkoilijasta, joiden unelmana on olympiakulta. Elokuva näyttää niin vahvasti mittatilaustyöltä olynmpialaisia varten, että se on jo lievästi naurettavaa. On vaikeaa, tulee kaatumisia, loukkaantumisia, kaverit kiusaa, mutta lopulta voitetaan olympiakultaa. Siis näin oletan, kisathan ovat vielä edessä päin.

Keskusaukiolla on ollut tivolilaitteita uudesta vuodesta lähtien.

 Toinen päivä tammikuuta tuli, joka on ollut niin avaruudessa kuin Baikalin pohjassakin, saapui Izhevskiin.

Muutama tuttuni pääsi kantamaan tulta, jonka matka kulki mutkittelevana eläintarhalta keskusaukiolle.

Juoksin paniikissa paikalle kahdelta "aamulla", koska olin keskittynyt teen juontiin ja ajan kulun ihmettelyyn. Paikalla ja muutamalla tekstiviestillä kävi ilmi, että tuli saapuisi paikalle vasta viiden aikoihin, siispä yritin valokuvata aikani kuluksi suloisia venäläisiä lapsia. Parin ensimmäisen yrityksen jälkeen tunsin oloni vain tyhmäksi, joten suuntasin kahville.

Kun tulin takaisi, poliisi oli sulkemassa keskusaukiolle johtavia portaita ja katuja. Minä ja joukko eri-ikäisiä venäläisiä kiersimme kaksi ostoskeskusta, kolmet portaat, ja lopulta pääsimme livahtamaan hevosten vierellä aukiolle, missä ei tapahtunut vielä mitään. Lapsia laskemassa mäkeä, aikuisia nauramassa ja juomassa kuumaa teetä, tivolilaitteita, joku lauloi lavalla.

Jääveistoksia, joilta voi laskea kuolettavan liukasta mäkeä.

Odotin lopulta vielä puolitoista tuntia olympiatulta varpaat jäässä.

Tansseja ennen tulen saapumista.

Mutta olympiatuli kävi täällä.

Odotan suurempia tunteita sitten kun se roihahtaa Shotsissa. Ja toivottavasti se tuli on ainut mikä siellä roihahtaa.
Volgaradin tapahtumat antavat valitettavasti odottaa jotain muuta. Räjähdykset vaikeuttavat myös intialaisen kämppikseni elämää - saatoin hänet juna-asemalle Moskovan reissua varten ja aseman ohrana- leidi tarkasti hänen tavaransa ja kysyi - tosin  hymynkare suupielessä - onko kämppikseni terroristi.

Meillä on bileet

Loppuvuosi oli pakattu juhlista. Tulin vuoden vanhemmaksi, samoin hyvä ystäväni, oli joulu ja uuden vuoden juhlinnat. Vuoden ensimmäisenä aamuna kotiin asuntolalle kävelessä ja vastaanottaessa hyvän uuden vuoden toivotuksia tuntemattomilta vastaantulijoilta päätin, että tänä vuonna en epäröi tehdä hulluja päätöksiä, aion nähdä monia uusia paikkoja, tajuta enemmän maailmasta ja tehdä siinä sivussa jotain aikuisten oikeasti hyödyllistä.

Vietin sekä ystäväni syntymäpäivät että uuden vuoden hänen perheensä, joka käsittää kaikkiaan kolme sukupolvea, kanssa, ja olen nyt kyllästetty venäläisellä ruualla.

Jos venäläinen tarjoaa sinulle salaattia, se tarkoittaa kalaisaa, juustoista, täyttävää sekoitusta lihaa, herneitä, kanamunaa ja maissia tai riisiä. Se, mitä itse kutsun salaatiksi, on aika kaukana tästä. Hyviä kaikki nänä salaatit ovat olleet, mutta ensimmäisellä kerralla tein aloittelijan virheen ja luulin, että salaatit ja lohileivät olisivat koko ateria. Söin paljon, koska sekä lasini etta lautaseni täyttyivät kuin itsekseen.

Salaattien jälkeen ystäväni äiti kantoikin pöytään - kahteen matalaan sohvapöytään, joiden päälle oli levitetty kermanvaalea kuviollinen liina - keitettyjä perunoita ja luumuilla koristeltua jäniksen lihaa.
Jänistä.

Kasvoiltani varmaan paistoi järkytys, mutta alun takeltelun jälkeen oli pakko myöntää että jänis oli todella hyvää. Kuin makeaa kanaa.

Punaista kaviaari, paksu kerros voita ja leipää. On hyvää, todella hyvää.
(www.kotikokki.net)

Uutena vuotena tiesin jo paremmin, ja yritin hillitä salaatin syömistäni. Puolenyön aikaan katsoimme olohuoneen nurkassa kököttävästä televisiosta Putinin vakavanoloisen puheen ja seurasimme moskovalaisesta kellosta ajan vaihtumista. Muistin toivoa kellon lyödessä 12 ensi vuodelle. Muutama lasi skumppaa - maljoja rakkaudelle, terveydelle, ystävyydelle, onnelle, sekä tähtisädetikkuja.

Sitten seurasi ehkä kammottavin ruokakokemukseni venäläisestä keittiöstä -  lihahyytelö, aladobia se nyt varmaan oli. En pystynyt - en vain pystynyt - syömään kaikkea. Hävetti ja nolotti, mutta kehuin vastapainoksi kaikki muut ruuat aivan ansaitusti.

Lähdin neljän aikoihin aamulla ystäväni luota erittäin kylläisenä, hiukan hämmentyneenä ja nostalgisella mielellä. Ennen kaikkea kuitenkin toiveikkaana - viime vuosi oli ehkä jällee kerran paras ikinä, enkä odota tältä vuodelta yhtään vähempää.