perjantai 30. elokuuta 2013

Kummallisia aikoja

Izhevkissä on nyt täydellinen sää välivuodenaikoja rakastavalle suomalaiselle. Ulkona pärjää takki auki ilman sukkia, tuuli puhaltaa ajatukset raikkaiksi, mutta vielä ei tarvitse etsiä pipoa rinkan pohjalta tai talvitakkia kaupasta. Syysflunssa on jo hankittu, olen nauttinut erinäisiä venäläisten ystävieni suosittelemia lääkkeitä, jotka kaikki ovat kuulemma niin unettavia, ettei niitä kannata ottaa kuin illalla. Eivätkä ne lääkkeet ole siis vodkaa.

Mikään ei ole tehonnut, mutta en ole kuitenkaan niin kipeä, etten pystyisi tekemään asioita, tosin hikoillen ja yskien samalla vuolaasti.

Eilen etsin portugalilaisen pariskunnan kanssa kaksi tuntia Mc Donald`sia. Sinne kävelee asuntolastamme kuulemma 20 minuuttia. Ehkä näin, jos onnistuu pysähtymään ajoissa.  Puolentoistatunnin tuloksettoman etsinnän jälkeen luovutin, koska olin sopinut tapaamisen tuutorini kanssa ja lähdin kävelemään takaisin asuntolalle. Puolessa matkaa huomasin Mäkkärin kököttävän saman tien varressa kuin mistä olimme kävelleet ja suuren mainoskyltin, joka iski ivallisesti silmää.

En saanut Big Macia, mutta menin venäläisten ystävieni kanssa pitsalle.

Tuutorini minulle varastama bändijuliste. Tarakani!


Asuntolan kokoonpano alkaa vakiintua parin päivän hiljaiselon jälkeen. Eurooppalaiset ovat vähemmistönä; naapureinani ovat pariskunta Portugalista, heidän naapureinaan pojat Virosta ja Saksasta , heidän naapureinaan puolestaan kaverukset Irakista, heitä vastapäätä tytöt Thaimaasta ja heidän vieressään pojat Vietnamista ja Thaimaasta, ja heidän vieressään....luultavasti vessa ja pesuhuone.

Alkutiedoista poiketen huonetoverikseni ei suinkaan muuttanut Intialainen tyttö, vaan NAINEN. Neljäkymppinen. Yritän edelleen toipua järkytyksestä, mutta äsken tirkistelimme verhojen raosta ikkunan takana treenaavaa paidatonta nuorta venäläismiestä. Ehkä tässä voi olla kauniin ystävyyden alku.


Venäjän kielen tasoni: selostin asuntolan babushkalle sekä suullisesti että imitoiden, että huoneen 17 roskakori on täynnä, voisiko sen tyhjentää? En muistanut mikä on roskakori tai tyhjentää venäjäksi, mutta kun tulin takaisin, oven vieressä kökötti tyhjennetty roskakori.

Osaan jo lähes venäjää.

maanantai 26. elokuuta 2013

Tunteita Sarapulissa

Sarapul, Udmurt.

 Jos ehdotetaan lähtemistä paikkaan x, osa ihmisistä kysyy ensimmäisenä "miksi?". Me toiset puolestaan vastaamme "JOO". Näin päädyin Sarapuliin, pieneen venäläiseen kaupunkiin, ei kylään.

Itse matka oli jo vaivan arvoinen, bussi ei ollut bussi, vaan isohko pakettiauto, jossa oli hiukan yli kymmenen istumapaikkaa, joista yksi kuljettajan vieressä etupenkillä.  Puolivälissä matkaa kyytiin nousi pariskunta, joka oli ilmeisesti ollut sienessä. Miehellä oli mukanaan sininen ämpäri täynnä valtaisan kokoisia sieniä. Sienentuoksussa pohdin elämääni ja olin kaikessa surkeudessani onnellinen.

Pompiessamme valtatietä kohti Sarapulia tuuli piiskoi avonaisesta ikkunasta naamaani ja ikkunassa vilistivät vuorotellen metsä-ja peltomaisemat, sekä  myös auringonkukkaniitty, jossa käveli mies syli täynnä kukkia.
Venäläiset tiet ovat kuoppaisia ja omat kummallisuuksensa omaavia, mutta myös aika tavanomaisia. Tai sitten olen todella jo niin tottunut kaikkeen tähän hurmaavaan rappioon, ladoihin ja toisenlaiseen tavanomaiseen.



Sarapuliin mennään vierailulle tämän rannan takia.

Rannan yhdessä ravintolassa soi Green dayn When I come around. Kovalla. Liikutuin, kun kuuntelin sitä ja katselin miehiä kalassa, roskien täplittämää rantatietä ja maisemaa, joka oli kuin Afrikan kuningattaresta. Miten ihmeessä päädyin tänne.

Sarapuissa kiipesimme mäen huipulle katsomaan kirkkoa ja sieltä avautuvaa maisemaa yli joen. Eniten ihmetystä aiheutti kuitenkin espanjanlaisen tuutorilleni lahjoittama viidenkymmenen sentin kolikko. Tuijotin sitä hämmentyneenä- miten voin jo nyt tuntea sen niin vieraaksi?

Kirkko,jossa vierailin. Peitin hiukseni mustalla villatakillani.


Juttua tulee, ja sitähän tulee, mutta äsken tuotokseni keskeyttivät pojat Vietnamista ja Thaimaasta ja heidän venäläinen tuutorinsa. Nimet olivat liian vaikeita lausua, kaikki kolme puhuivat yhteen ääneen ja itse istun kokispullon kanssa pinkeissä varvastossuissa ja harmaassa jättimäisessä hupparimekossani. Pojat lähtivät ilmeisesti baariin, jos nyt ymmärsin oikein.

Miten päädyin tähän?
Nipistin itseäni, paikka ja aika ovat edelleen samat.

En tällaista pystyisi kuvittelemaankaan.

perjantai 23. elokuuta 2013

Tarakani-ninja

Joskus vain tietää kasvaneensa ihmisenä hiukan paremmaksi.

Itselleni tämä oivalllus syntyi eilen yöllä kello 4.15, jolloin tapoin kaksi tarakania viiden minuutin sisään ja jatkoin tyynesti unia. Harvoi, jos milloinkaan, olen ollut itsestäni yhtä ylpeä. En osaa ehkä olla aina sosiaalisesti miellyttävin ihminen toistaiseksi vielä nupullaan olevista venäjän kielen taidoista puhumattakaan. Mutta tarakanin pystyn tappamaan, Siperia on opettanut.


Astetta hienompi elokuvateatteri. Katsoimme Elysiumin. Ymmärsin ne kohdat, joissa puhuttiin espanjaa, ja sen, että Matt Damon pelasti kaikki.
Toisella kerralla näimme Fellinin Clowns- elokuvan venäjäksi tekstitettynä. Helpotti hiukan, mutta eniten nautin hämmentävistä kuvista

Sisar hento valkoinen. ( Paikallinen sairaala)


Toivon, että seuraavaksi saan olla ylpeä kehittyneestä venäjän kielestäni ja siitä, miten hyvin otan vastaan uuden satsin opiskelijoita Tsekistä, Italiasta, Saksasta- ja tadadadadadaaaaa- Intiasta. Jos asuntolan kummitäditlä/babushkalta saamani tieto pitää paikkansa, puolentoista metrin päässä nököttävään tällä hetkellä tyhjään petiin muuttaa juurikin ihminen Intiasta. Tästä ei voi tulla muuta kuin mielenkiintoista, kuukauden päästä olen varmaan jo viisaampi kääntyykö mielenkiintoisuus mihinkä suuntaan, kestääkö pää ja kroppa, riittääkö huumorintaju.

Aivan varma olen jo siitä, että tämän jälkeen en pelkää enää mitään tai ketään. 

Monikulttuurisuus asuntolassa on suuri plussa ja miinus. En tiennyt, että sveitsiläiset vievät jääkiekko-otteluihin mukanaan tomaaatteja, joita heittelemällä sitten ilmaisevat tyytymättömyyttään ja kannattajuuttaan. En olisi uskonut, että juhlin keskiviikko-iltana keskellä Venäjää japanilaisen pojan 22- vuotis syntymäpäiviä keskustelemalla nelikymppisen espanjalaisen valokuvaajan kanssa elämästä, matkustamisesta ja siitä, miten elämä on matkustamista.

Kyseinen herrasmies muistuttaa mielikuvaani Paolo Coelhosta, ja hänellä on vähintään yhtä hyviä tarinoita kerrottavanaan. Jos tuntee oikeat ihmiset, ja osaa espanjaa, voi päästä alkuasukashiemon matkaan maistamaan ihmisen korvannipukkaa. Jos ei ole sitten se onneton, jonka korvannipukka se on.
 En uskonut tarinaa, kunnes näin samaisen herrasmiehen ympäri maailmaa ottamia valokuvia; Thaimaasta, Koreasta, Amerikasta, Islannista, Afrikasta, Suomesta. Aamuteetä nauttiessa maailma on sekä kaukana että käsinkosketeltavan lähellä.


Maailmani on nyt kuitenkin Izhevsk ja tavoitteeni näinä parina päivänä ennen uuden tutustumiskierroksen (sekä kaupunkiin että ihmisiin) alkua, on opiskella. Haluan ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Eilen sain melkein ostettua kokiksen ilman hämmennyksiä venäjäksi, kunnes kassaneiti kysyi jäitä. Kyllä kiitos.




perjantai 16. elokuuta 2013

Ensimmäisiä kertoja

Jääkiekko-ottelussa Venäjällä.

Jotain tuttua, jotain lainattua, jotain uutta. Jääkiekkohan nyt on varmaan pääpiirteittäin samanlaista kaikkialla maailmassa, missä sitä ylipäänsä pelataan. Lähdin ehkä turhan kovin odotuksin hallille, ja tällä noin 100 metrin matkalla asuntolasta hallille pohdin, olisiko taso jopa lähellä sitä tasoa, mitä odotan KHL:n olevan. Izshtal Izhevsk pelaa siis toisella sarjatasolla- ja se näkyi, toivottavasti.

Pelin taso sai toisaalta tuntemaan oloni kotoisaksi; kuvailin mukana olleille espanjalaiselle, sveitsiläiselle ja italialaiselle tasoa perus SM-liigaksi. Oliko se sitten sitä- может быть

Mutta olo oli viileän kosteassa matalassa hallissa ja siellä leijuvan pehmeän hienhajun keskellä jotenkin kotoisa. Penkit olivat puuta, ja vaihtoaitio oli niin lähellä että kuulimme mitä pelaajat keskenään juttelivat. Musiikki oli naurettavuuteen asti samalaista kuin keväällä Helsingissä MM-kisoissa. Odotin jo "Karjala takaisin"- kappaletta.

Aivan uutta olivat kuitenkin ihmiset , jotka istuivat pleksin takana aivan maalien kohdalla ja lepuuttivat sylissään jonkinlaista kaukosäädintä, jossa oli vain yksi nappi. Siitä painamalla syttyi vihreä maalivalo maalin merkiksi.
Kentän reunoilta pleksi puuttui kokonaan. Aivan uuden elementin ottelun seuraamiseen tarjosivat pään yli lentäneet roikkukiekot.

 Supatin italialaiselle huonetoverilleni jääkiekon lyhyen oppimäärän ( "that blue line is a...like a...PAITSIOLINJA,ööh, first the puck and then the players can enter") ja vertailin sveitsiläisen kanssa maidemme menestystä- ja tulimme siihen tulokseen, että Sveitsi lyö Suomen. (siis mitä ihmettä?)

Samara voitti 5-3.

Sushilla ylipäätänsä missään.

Sunnuntaina söimme myöhäistä päivällistä sushi-ravintolassa. Siellä, kuten lähes kaikkialla muuallakin, kaikki pysähtyivät tuijottamaan englantia puhuvaa seuruettamme. Kaiken sen tuijotuksen keskellä söin kahdeksan avokado-maki-asiaa punaisella inkiväärillä ja kanasalaattia, ja pelasin muiden mukana peliä, jossa piti arvata kenen nimi on kirjoitettu otsaan liimattuun lappuun. Olin Tom Cruise ja Harry Potter.

Udmurtialaisessa eläintarhassa.

Uutuuttaan kiiltävä eläintarha, jossa ei ollut elefantteja, mutta sen sijaan aktiivisia jääkarhuja, apinoita, kaloja, kameli, tiikeri ja leijonia.

Siellä oli myös tällaisia linssiluteita, joiden venäjän, enkä englannin kielisestä nimestä saanut tolkkua.

Eläintarha oli ilahduttavan hyväkuntoinen, olihan se uusi. Odotin jälleen kerran pahempaa, ja alan jo tulla siihen tulokseen, että lienee parasta yrittää todella olla odottamatta mitään, koska odotukseni ovat menneet lähes järestään pieleen.


Eläinteemaan liittyen, noin kilometrin päässä eläintarhasta tien varrella seisoskelee jättiläishirvi, jolla on kukkapuskia sarvissaan. Miksi?
Koska hääparit heittävät ne sinne.

Täysin venäjänkielisessä ympäristössä.

Se on aivan kamalaa, mutta varmasti hyvin tehokasta. Minun on pakko uskoa siihen , koska syyskuussa alkavat kurssit ja olen edelleen "keskustellaan säästä yksinkertaisilla sanoilla"- tasolla.

maanantai 12. elokuuta 2013

Joulupukin kesäinen ihmemaa


Tsharkan, Udmurtiya.


Aluksi selvennykseksi: oikea Joulupukki asuu Suomen Lapissa.


Hellerajan tuolla puolella liikkuvat lämpötilat ovat oiva hetki lähteä kahden tunnin ajomatkan päähän Izhevskistä tapaamaan jotain huijarijoulupukkia.

Olin hieman skeptinen.

Mutta lopulta olin vain rakastunut.

Jos sellaista aitoa ja jollain tapaa alkuperäistä Venäjää on olemassakaan, niin siellä kuoppaisten hiekkateiden ja lehmälaumojen varressa se varmaan oli.

Joulupukki laulatti ja leikitti meitä (meillä tarkoitan nyt 30-päistä opiskelijalaumaa) ja laittoi julman seurapelin keinoin tanssimaan macarenaa ja gangnam stylea, ja antoi siitä palkaksi tikkarin. Kaikki tämä keräsi myös paikallisista koostuvan mukavan yleisön.


Söimme hiilloksella paistetuja perunoita, joista piti kuoria palanut kuroi pois, jotta pääsi käsiksi pehmeään ja kuuman sisukseen, sekä lämmintä maitoa.

Joulupukin pajan sisäänkäynti...

...ja maisema toiseen suuntaan. Nyt ollaan jonkun ytimessä.
Kintereillä pyörineet pikkupojat nojailemassa ulkovessaan. Tiilikasan toisella puolella oli kanahäkki.

Kylänraitti
 Tätä kaikkea on mahdotonta kuvaillla. Kuin aikamatka, joka oli kuitenkin tiiviisti kiinni nykyisyydessä; yhdellä pikkupojista oli Arshavin-paita.
Jotkut ryhmän tytöistä kauhistelivat  irrallaan juoksentelevia kanoja ja pikkuruisia kissoja, mutta itse yritin ajatella paikan vain erilaisena, ei sellaisenaan oikeana tai vääränä. Niin sanotussa omassa maailmassamme on aivan yhä paljon pielessä kuin tässäkin, asiat ovat näkökulmakysymyksiä.

Mutta koko paikka oli niin idyllinen ja erilainen, että en ollut varma, uskoisinko koskaan olleeni siellä, jos en ottaisi kuvia kaikesta mahdollisesta. Taikuus kuvista puuttuu, tietysti.

Viimeinen kuva kiteyttää kaiken, mikä mielestäni on Venäjässä hienoa, outoa, pelottavaa, koomista, koskettavaa....lisää vain adjektiivi



perjantai 9. elokuuta 2013

Vaaleanpunaista vessapaperia

Kuusi päivää olen täällä viettänyt, ja samalla tutustunut lähes kaikkiin mahdollisiin tuntemuksiin epätoivosta ja epäilyksestä, ärtymyksen ja ihmetyksen kautta lähes täydelliseen tyytyväisyyteen ja siitä suoraan itsesäälin syövereihin.

Tärkeimmät asiat: olen hengissä, minulla on asunto, pystyn ostamaan ruokaa, olen rekisteröitynyt Venäjän viranomaisille, passi ja rahat ovat tallessa.

Sänkyni vasemmalla, oikealla italialaisen huonetoverin. Sängyn takana tarakani-ansa.

Ensimmäinen päivä oli ensimmäinen päivä ja kielimuurista johtuen koko vajaa viikko on ollut yhtä ensimmäistä päivää. On erittäin mielenkiintoista allekirjoittaa papereita, joiden sisältö on täyttä hepreaa, sekä vastailla ”dada” kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin.  Olen ollut muun kielikoulun mukana Turisteilemassa ympäri Izhevskiä.  Suuressa puistossa oli suuria patsaita ja vuokrattavia leikkiponeja, carting-autoja ja angry birds- peli. Koska tuulinen sää toi sateen mukanaan, menimme läheiseen mafia- ravintolaan, mistä sai hyvää pitsaa. Tsekki ja japanilainen jakoivat pizzan, jonka reunat oli kääritty makkaroiden ympärille.
Eilen olimme Kalashnikov- museossa, mikä ihan oikeasti kertoo Kalashnikovista. Lapsuudesta opiskelujen ja armeijan kautta niiden aseiden keksimiseen.  Olen edelleen sitä mieltä, että on hieman epäilyttävää, että kaupungin ylpeys ovat aseet. Ampumahiihto on kuulemma suosituin talviurheilulaji, koska parhaat siinä käytettävät aseet ovat izhevskiläisiä.

Museon alakerrassa pääsee myös ampumaan. Kokeilin. Oli arkisuudessaan hiukan kammottavaa. Pitkään huoneeseen keskivartalolihavan miehen kanssa, kuulosuojaimet korville, istumaan pöydän eteen, mies lataa aseen ja sitten tähtäämään kaukana siintäviä maalitauluja kohti. Olin aika hyvä, tosin ammuin kolme ensimmäistä laukausta aseistettua miestä esittävää kuvaa kohti. Loput kaksi osuivat oikeaan maalitauluun, tosin vain toinen numeroon. Adrenaliini sai sydämen hakkaamaan ja kädet tärisemään. En kuvailisi kokemusta hauskaksi, ehkä varovaisesti opettavaiseksi.
Yliopiston rakennus, muut ovat vihreitä.
Vasemmanpuolimmainen ikkuna saatta olla se minun, 

Ostin kesäkengät. Sitä varten piti allekirjoittaa kaksipuolinen paperi täynnä tekstiä. Byrokratian määrä on käsittämätön.


Eniten olen kuitenkin vieraillut supermarketissa. Halpaa vaaleanpunaista vessapaperia, kolme kokonaista yritystä ostaa maitoa, kunnes piimän ja sokeroidun paksun tahnan jälkeen sain käsiini oikeaa lähes rasvatonta maitoa, sadoittain erilaisia keksejä, salaattibaari, suunnaton alkoholiosasto ja viola-tuorejuustoja.  Yksi asia puuttuu, ja sen mukana suuri osa päivittäistä käyttäytymistäni. Ei light-tai zero- coca-colaa.

Kestän sen, että tapoin yhden tarakanin kengällä sänkyni viereen. Kestän sen, että jaan vessan luultavasti yli kymmenen ihmisen kanssa. Kestän sen, että keittiössä saattaa aamulla olla käynnissä espanjankielinen väittely kuin suoraan Serranojen perheestä. Kestän epämiellyttävän tunteen siitä, että olen maailman antisosiaalisin ihminen.¨

Mutta jossakin kulkee raja. Ihan vakavalla naamallakin – zero-kokiksen puuttuminen on aika traagista. 



sunnuntai 4. elokuuta 2013

Perillä, elossa, hämmentynyt

Izhevsk.

Kaikki meni lopulta pieleen saapumista myöten.

Kazanin asemalla Moskovassa ei ole mukavaa odottaa kymmentä tuntia, ainakaan venäjää ymmärtämättömälle. Tylyjä ihmisiä arvokkaan arkkitehtuurin ympäröiminä.

Junamatka oli hieno, ykkösluokassa, lukien kirjaa ja paikallisia täytettyjä kettuja ja muuta tarpeellista myyviä paikallisia seuratessa (mutta välttäen katsekontaktia- en halunnut ostaa täytettyä kettua)

Junamatkan suurin yllätys oli ruoka. Junalipun hintaan kuului ruokaa. Hienoa, minulla olikin nälkä, enkä ollut osannut ostaa asemalta muuta kuin purkin pringlesejä ja vettä. Elämä alkoi näyttää taas paljon valoisammalta, kun eteen kannettiin omenamehua, kanaa, smetanaa, papuja, leipää, omena ja juustoa.

Ja vessoissa ei ollut moittimista,päinvastoin. Toisaalta meinasin onnistua tukkimaan toisen, mikä aiheutti iltayöstä lievää paniikkia.


 Izhevskissä olin yksin, ei kukaan vastassa. Tai en ainakaan nähnyt ketään. Lopulta uskaltauduin taksiin, joka ei varmasti ollut aivan kaikkien lakien mukainen, ja pääsin vartissa ja 400 ruplasta kuolemaa uhmaavalle matkalle udmurtskaja ulitzalle.En ole koskaan pelännyt liikenteessä niin paljon, ja olen sentään vuoden kulkenut HSL:n busseilla. Ilmeisesti ohittaa voi oikealta ja vasemmalta, kahdella kaistalle mahtuu hyvin kolmekin vierekkäin ja äkkikiihdytykset ja-jarrutukset  ovat myös aivan normaalia. 


Olisin ollut aivan kauhuissani, jos perillä ei olisi odottanut venäjänkielisten papereiden allekirjoittaminen (en edelleenkäään tiedä, mitä niissä luki) ja tään hetkeen jatkuva sosiaalistuminen. Perus epäsosiaaliselle, ja kaiken päälle suomalaiselle, kyseessä on henkisesti uuvuttava kokemus.

Toisaalta Izhevsk näytti heti parhaat puolensa, kun minä ja kuusi muuta kurssilaista kävimme kahvilla ja teellä. Paikalla vodkaa nauttiva herrasmies osti meille suklaata ja ihastu varsinkin seurueen ylitiöpuheliaaseen espanjalaiseen ja huomasin, että hyvin se keskustelu sujuu, vaikka yhteistä kieltä ei juuri ole. Saimme myös mehua ja lopulta mies, joka paljastui Afganistanissa taistelleeksi ex- sotilaaksi, maksoi koko laskun ja vaati päästä näyttämään ikuista tulta ja toisen maailmansodan muistomerkkipatsasta.

Niimpä "minun pappa soti teidän pappoja vastaan"- kortti tuli käytettyä noin kolme tuntia Izhevskiin saapumisen jälkeen. Kuulemma Udmurtiasta ei kuitenkaan lähdetty Suomen suuntaan, tai näin ymmärsin.


Tänään kävelin läpi kaikki Izhevskin nähtävyydet siitä kuuluisasta kirkosta, jonka kuva tulee ensimmäisenä eteen Izhevsk- haulla, mahtipontisuudessaan jopa suloiseen neuvostoaikaiseen kolossaaliseen tekojärven rannalla nököttävään torniin. Tekojärvikin on valtava, ja kaupunki ikäänkuin kiertyy sen ympärille.


En ole koskaan nähnyt niin paljon paidattomia miehiä kuin tänään. 


Illalla näimme ihmisiä lähettämässä ilmaan kiinalaisia lyhtyjä ja ne pyörivät navakassa tuulessa järvelle ja ehkä jopa sen yli. Muutama luovutti jo aikaisemmin ja yksi meinasi sytyttää jalkakäytävän viereisin nurmikon tuleen, mutta mikä muu kertoo enemmän siitä, että ulkomailla ollaan, kuin kiinalaiset lyhdyt.

Asun kirjaimellisesti yliopiston vieressä. Ikkunan takana on ehkäpä yksi Izhevskin vilkkaimmista kaduista, ainakin liikennettä riittää sunnuntainakin aamusta iltaan. Tekojärvelle kävelee viisi minuuttia, samoin sille kuuluisalle kirkolle. Asun Izhevskissä.