Lopullinen rakkaudentunnustus

En uskonut, että yksi pieni päätös (tai oikeammin ehkä päätösten sarja - loppujen lopuksi jäljet johtavat Alexandr Ovetchkiniin ja Moskovan MM-kisoihin 2007 – siinäpä kaunista historiaa kerrottavaksi jälkipolville), pieni, impulsiiviselta tuntuva päätös johtaa elämän muuttumiseen.  

Alexandr Ovetchkin onkin varmaan ainut asia, mikä Venäjässä minulle tuotti pettymyksen. (Kävi ilmi, että mies ei olekaan luonnossa yhtä puoleensavetävä kuin kuvien ja videon välityksellä.)

Kaikki, mitä Venäjästä tiesin, arvailin, oli kuullut, olin kuullut jonkun tietävän tai vain epäilin, oli jollain tasolla totta. Kaiken tämän päälle tuli vielä se kaikki uusi, jota en ole vieläkään täysin sisäistänyt.

Mikään ei järkyttänyt lopullisesti, ei kauhistuttanut kuoliaaksi. Moni asia puolestaan vei sydämen. 

Kuvat yhdeltä viimeisimmistä kävelyistä. Näkymä asuntolan ovelta, moskeija, graffiteja, lähikaupan suklaaseinä ja yksi sivukaduista.

Tällä hetkellä tiedän, että tämä kaikki muutti minua, jo pelkästään uusien-kirjaimellisesti eri puolelta maailmaa- saatujen ystävien kautta. Koko maailmaa tuntuu taas avoimemmalta ja rajat kaadettavilta.

Olen järjettömän kiitollinen itselleni, että lähdin. Kiitollinen ihmisille, jotka sanoivat, että mene. 

Elämäni paras vuosi.

 Ei helpoin tai mukavin tai tuotteliain, mutta sellainen, joista kerrotaan tarinoita vielä vuosikymmenten päästäkin. Ja luultavasti niiden ihmisten kanssa, joihin siellä tutustuin. 

Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessakin tiedän itse, että Venäjä on mahdollisuus. Maa on kaunis, täynnä potentiaalia, älykkyyttä, ystävällisyyttä, ideoita, tunnetta ja toimintaa. Nämä eivät tietenkään sulje pois niitä ilmiselviä kyseenalaisia asioita, mutta jos hyvää ei niiden takaa näe, on vika katsojassa. Tai sitten ei ole nähnyt mitään.

                                         Huomisesta en tiedä, mutta eilinen pysyy mielessä aina.

Saunaa ja suklaata

Melkein minuutilleen kolme päivää sitten saavuin Helsingin Rautatieasemalle Moskovasta Tolstoi- junalla. Helsinki oli tuulinen, kolea ja erittäin suomenkielinen, mutta toisaalta myös silmiinpistävän monikansallinen - tajusin samalla, että se nyt johtuu vain siitä, että edellinen vuosi kului kaupungissa, joka ei ole.

Vanhempani työnsivät minut saunaan heti kotiin Itä- Suomeen päästyäni, ja ruokkivat keittiössä jonka puhtautta ihmettelin tovin jos toisenkin. Voi olla, että alan itsekin tekemään taas ruokaa. Toisaalta äiti kokkoaatällä hetkellä aivan tarpeeksi.

Viimeiset viikot Izhevskissä olivat tunteellisia, jos näin laimeasti voidaan ilmaista. Itkin ja nauroin vuorotellen, yleensä niin että itkusta kuoriutui naurua ja naurusta itkua. En pysty kertomaan miten ikävä minun oli nousta junaan Izhevskin juna-asemalla, kun tärkeimmät ystäväni jäivät laiturille. Junaemäntä huuteli minua junaan, kun halailin vielä ihmisiä ja vaunussa kiirehdin ikkunaan, joka hyyrystyi itkustani.
Ensimmäinen yö junassa Moskovaan oli vaikein, nyyhkytin hiljaa valkoisiin junalakanoihin.

Seuraavana aamuna Vladimirista nousivat junan kyytiin italialaisia, jotka ottivat matkatekemisekseen italian opettamisen venäläisille. Lainasin eräälle heistä saippuaa ja ajauduin hämmentävään keskusteluun, jossa minä puhuin venäjää ja hän italiaa ja ihmettelimme yhdessä junan vessaa.
Eräs venäläinen herrasmies halusi keskustella kanssani Ukrainan kriisistä, oli erittäin vaikuttunut siitä, että olin viettänyt vuoden nimenomaan Izhevskissä - eihän kukaan venäläinenkään siellä käy- ja siitä, etten pelännyt matkustaa yksin. Kysyin, mitä pelättävää minulla olisi ja vastaukseksi hän luetteli erinäisiä käsiasemerkkejä.

Pahamaineinen Izhevskin juna-asema

Moskovassa oli optimistisesti varannut puolitoista tuntia vaihtoaikaa, mikä osoittautui varsin riittäväksi, vaikka jouduin myös turvautumaan metroon asemien vaihdossa. Moni ihmetteli, miksi tulin takaisin Suomeen Moskovan kautta, mutta se on minulle Pietaria tutumpi kaupunki, kiitos helmikuisen viikon.
Moskova näytti hämärtyvässä illassa uskomattoman kauniilta. Jos ei koskaan lähde, puuttuu paluutkin. Koen sen kaupungin vielä.

Yksi Izhevskin maamerkeistä, krokotiili puvuntakissa.

Vaikein osa rinkan, lentolaukun ja läppilaukun kanssa junien välillä palloillessa oli rinkan selkään saaminen. Juna-asemalle astuttaessa laukut on laitettava läpivalaisuun, enkä olisi Leningardskajalle sisään astuessani selvinnyt matkaa jatkamaan ilman supermukavan moskovalaisen pukuherran apua, joka nosti rinkan selkääni. Kiitellessäni vuolaasti hän ihan aiheesta ihmetteli, mitä ihmettä olen pakannut mukaan. Halusin kertoa, että rinkka on täynnä kukkamekkoja.

Tällä hetkellä koko Izhevsk-seikkailu tuntuu kuin unelta, en voi uskoa, että olen ollut poissa lähes vuoden. Pari päivää on mennyt nukkuessa, ihmetellessä, pyykin pesussa ja ajatusten kasaamisessa. Tarvitsen vielä muutaman kävelylenkin ja muutaman palan Fazerin sinistä. Sitten olen toivottavasti kykenevä syvällisempiin analyyseihin. Tällä hetkellä kun Izhevsk tuo minulle mieleen unen, johon on kova ikävä.

En mä iloitse, sure, huokaa...vielä.

Perjantaina oli Venäjä-päivä, ja samalla myös Izhevskin synttärit.

Päivä tullaan henkilökohtaisessa historiassani tuntemaan myös päivänä, jolloin huonetoverini yhdeksän kuukauden ajalta, kirjaimellisesti eräs läheisimmistä henkilöistäni Venäjällä, lähti pois.
Tarkemmin sanottunu Jekaterinburgin kautta Irkutskiin Baikalin rannalle ja sielät Mongoliaan , Kiinaan, Hongkongiin ja lopulta kotiinsa etelä- Intiaan.

Illalla katselimme paksussa sumussa ilotulitteita, ennen sitä söimme etelä- Ranskan tyyliin sisustetussa ravintolassa ja vielä ennen-ennen sitä autoin mattimyöhäistä pakkaamaan. Sain palkkioksi kirjavan mustalaishameen ja luvattoman tyylikkäät haaremihousut, joiden kirjailu huutaa intiaa joka suunnasta.

Noin muuten kesäkuu on mennyt liian nopeasti.
Viisi esseetä on tarpeeksi eikä venäjän kielioppikaan enää kovin kiehdo, kun ulkona lämpötila huitelee plus kolmessakymmenessä, taskussa polttelee kuukaudeksi ostettu salikortti, jolla pääsee uimaan, salille, pilatekseen ja saunomaan sekä ukkosmyrkyssä voi eksyä presidentin virkarakennuksen edustan puistoon pussailemaan puun alle.

Jäähyväiset aiheuttavat suurta draamaa, välillä en tiedä elänkö espanjalaista tenelovelaa, venäläistä saippuaoopperaa vai ihan vain kaurismäkeläistä elokuvaa.

Rinkka on kuitenkin nostettu jo lattialle. Final countdown.

Menneet hetket, kadonneet päivät

Ostin eilen helteen keskellä junaliput kotiin.
24.6 kello 22.00 tämä tyttö jättää Izhevskin taakseen ja suuntaa Moskovaan.  Siellä vaihdan optimistisesti puolessatoista tunnissa junaa ja asemaa, ja Helsingin saavutan 26.6 kello 12.17. Kotikaupunkiin pitäisi päästä vielä saman päivän iltana.

Vaikka istuin koneen edessä muutaman hetken ennen kuin kehoitin ystääväni painamaan "osta"- nappia, outo surullisuus ja kaipuu jo möykkynä mahassa, tuntuu jo tällä hetkellä, että on jo aika lähteä.

Hieno kaupunki, mutta ei täällä ihminen koko elämää asu.

Hienoja ihmisiä, tämänhetkisen taipaleeni hienoimpia kenties.

Kuva lauttareissulta "järven toiselle puolelle" Voloshkaan. Tuuli ja lokkeja.

Voloshka. Ja niitä hienoja ihmisiä.

Mutta rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana. Eihän tästä osaisi nauttia jos tämä ikuisesti jatkuisi. Monista asioista suorastaan odottaa pääsevänsä eroon, mutta varmasti jo heinäkuussa muistelen niitäkin nostalogisen haikeana. Toisaalta, jos aika kultaa muistot, ovat toiset kokemukset aika timanttisia.

Ja nyt voisin jatkaa esseiden kirjoittamista. Niitä on kertynyt liikaa, kun mieli guljailisi ulkona, istuisi grillailemassa puistossa, norkoilemassa asuntolan portailla.

+21

Juuri kun olin päässyt kevään tunnelmaan, tuli kesä. Perjantaina oli lämmin, mutta odotin illalla bussia kaulahuivi kaulassa ja sukkahousut jalassa.

Paidattomien kalastajamiesten paluu!

 Seuraava aamuna heräsin siihen, kun itikka pisti varpaaseen ja aurinko paistoi niin, etten ollut aukaista silmiäni koko päivänä. Punkkipelon takia en suunnannut vanhojen kavereideni kanssa metsään, vaan kävelylle tekojärven rantaa pitkin puistoon. Vanhoilla kavereilla viittaan ikään, en ystävyyssuhteen kestoon.

Keskusaukiolla poneja...

...ja värikkäitä paperijoutsenia.

Join kylmää Fantaa keltaisesta tölkistä, sotkin uudet ballerinani kuumaan hiekkaan, huljuttelin varpaita suihkulähteessä, tanssahtelin paikallisten amisten autoista kaikuvan venäläisen räpin tahtiin, istuin laiturin puisella kaiteella, otimme lukuisia poseerauskuvia, kävimme kahvilassa syömässä keittoa ja join myös Pushkinin mukaan nimettyä kylmää kahvia...

...hikoilin löysän teepaitani pyykkikori-kelpoiseksi, poltin nenäni ja dekolteeni punaiseksi auringossa, enkä edes huomannut sitä kuin illalla peilin edessä, ostin kaksi uutta t-paitaa, ja illalla söin sipsejä ja juttelin henkeviä paahtavan kuumassa asuntolassa.

Puoli päivää kuljin likaisissa hiuksissa, koska olin ollut liikkeessä edelliskeskipäivästä asti, mutta se ei haitannut ollenkaan. 

Harvoin muistan nauttia siitä tunteesta, että kaikki on hyvin, vaikka huoletkaan eivät ole kaukana.

En edelleenkään tiedä, mitä elämässä syksyllä tapahtuu.

Ja se huolettaa. 

Mutta eilen olin niin onnellinen, että pyytelin ihmisiltä anteeksi. Haluan toisinaan takaisin Suomeen, ja olen ihan tyytyväinen, että tämä (tarkoittaen nykyistä elämääni) on kohta ohitse. Tietoisuus siitä ei yhtään vähennä eilistä onnellisuuttani. 

Tänään onneksi olin jo vähän tutumman melankolinen. Ihmiset täällä olisivat voineet vaikka huolestua.

Rannalla."Tervetuloa". 

Eleutheromania

syvä ja vastustamaton vapauden kaipuu.
Ilmaisuna mahdoton kääntää suomeksi englannista. Yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani "Onni" on täynnä vastaavia. Miten lumoavaa, että monimutkaisia asioita voi ilmaista yksillä sanoilla.

En suinkaan ole selaillut interrail-kortin hintoja esseenkirjoituksen ohella. Tai lentoja New Yorkiin.

Asunnon etsimistä Helsingistä en ole ihan aikuisten oikeasti aloittanut, ja tuleva työpaikkakin on vielä kysymysmerkki.


Asiat tärkeysjärjestykseen, eli, onko järkevää kiertää Saksaa, Italiaa, Ranskaa ja Espanjaa ja mahdollisesti entisen Jugoslavian alueita yhden kuukauden aikana?

Pakoilenko todellisuutta? Kyllä, erittäin vahvasti. Mutta jos arki tuntuu täälläkin, arjettomassa maassa, näin musertavalta, en ole valmis vielä Suomen arkeen. En, vaikka haaveilen porkkanasämpylöiden leipomisesta ja lettujen paistamisesta.

Koska Izhevsk on jo elimellisesti kovin tuttu, venäläiset tai koko tämä ajatusmaailma puolestaan pysynee käsittämättömänä vast`edeskin, kaipaan paikkoihin, joissa en ole yksin Fjällrävenini kanssa, paikkoihin, missä tienvarsikyltit ovat latinalaisilla kirjaimilla, paikkoihin, missä kaikkea ei kruunata smetanalla tai capuccinonsa voi jo maaliskuussa juoda terassilla istuen.

"Katja, anna anteeksi, anna minulle mahdollisuus. Sinua rakastaen, Maksim" Suloiset venäläiset. 

Kauhea tietoisuus ajasta. Suurin ongelmani tällä hetkellä. Haluan oppia lisää venäjää, lisää venäläisistä, olla kaikkien ihmisten kanssa, viettää sekä общежитие- että ulkoilupäiviä, istua luennoilla ja vaelleilla kaduilla. Jo nyt kaikessa on tämä saattaa olla viimeinen kerta- leima.

Vaikka valitan yliopistosta, byrokratiasta, asuntolan olosuhteista ja vastaavista, tajuan hyvin, että tämä on sitä kuuluisaa elämän parasta aikaa. Jos elämän tarkoitus on olla onnellinen, miksi edes olen lähdössä täältä pois?

Välikuolema odottaa kesäkuussa.



Tänään on naistenpäivä, iso juttu Venäjällä, eli saan luvallisesti olla tunteellinen höpsö. 


(Äläkä huolestu äiti, tulen kyllä kesäkuussa Suomeen. Toivottavasti tosin vain käymään.)

Rakkaudella Moskovasta

Töykeitä ihmisiä, kliinisiä rakennuksia, käsittämätön metro, rumia katuja, kiirettä. Jonkun muun Moskovaa.

Itse rakastuin. Kaunis, mystinen kaupunki,mutta myös ymmärrettävä ja helposti hahmotettava. Kuvauksellinen, sillä räpsin kuuden päivän aikana kolme ja puoli sataa kuvaa.

Hyytävän, jäätävän, kylmää Punaisella torilla.

Asuin kaverini kanssa hurmaavan vanhan rouvan luona. Rouva pyörittää asunnossaan pientä hostellia; huoneita on vain kaksi, ja majoitimme kahdestaan toista, jonka ikkunasta ajautui näkymä sisäpihalle ja viereisiin kerrostaloihin. Kirjahylly pursusi Lonely Planet-oppaita  ja maailmankirjallisuuden klassikkoja pokkariversioina. Kaikki asunnossa oli retroa, lukuunottamatta sänkyjä, jotka olivat Ikeasta.
Hella toimi kaasulla, keittiön ikkuna oli koko ajan auki hyytävästä kymyydestä huolimatta ja suihkun vesi lämpeni kaasulla, jonka liekki näkyi ja myös tuntui. En oppinut kunnolla säätelemään kylmä-ja kuumavesihanoja, joten suihkun vesi vaihteli jäätävän ja polttavan välillä.
Asunnossa ja porraskäytävässä majaili myös kissoja - omien laskelmieni mukaan viisi erilaista, mutta saattoi niitä olla enemmänkin.

Majapaikan läheiseltä metroasemalta "kotia kohti" puistoa pitkin.

Toiseen huoneeseen majoittui kolme ranskalaista, joiden kaikkien nimi taisi olla Pierre. He jatkoivat parin yön jälkeen matkaa Shotsiin, ja jäin taas ihmettelemään sitä, miten ihmiset selviävät käytännössä nollakielitaidolla vieraassa maassa hymy huulilla ja vieläpä ilmeisen hyvin ilman suurempia ongelmia.

Itse huomasin kielitaidon kehittyneen, palloillessani ympäri Moskovaa en kokenut vaikeaksi ostaa ruokaa, metrolippuja tai kysyä tietä Leninin musoleumiin.

Punainen tori, Leninin museoleumi keskellä oleva matala rakennus, Kreml oikealla.

Niin. se Lenin.
Muistan joskus lukioaikoina kun historian opettaja kertoi, että Lenin pötköttää edelleen Punaisella torilla, ja päätin, että sen haluan nähdä ennen kuin kuolen.
Onhan se mieletöntä, että siellä keskellä pääkaupunkia makaa melkein sata vuotta sitten kuollut mies.
Mutta kokemus oli, kuten lähes kaikki ne asiat, joita on odottanut pitkään ja hartaasti, lievä pettymys. Kuollutta miestä oli vartioimassa varmasti viitisenkymmentä sotilasta, jotka tuijottivat tuimasti liikahtamatta eteensä valmiina ojentamaan turisteja. Itse museleum on täysin pimeä, Leninin luokse joutuu kiertämään kolmen mutkan kautta, joissa jokaisessa seisoo kivettynyt vartija. Itse Lenin lepää valaistussa arkussa suhteellisen pienessä huoneessa. Kävelypolku kiertää arkun jalkopäästä ympäri, pysähtyminen on kiellettyä. Lenin näyttää ympäröivästä pimeydestä johtuen lähes loistavan.
  Tiedän, että menin sinne tuijottamaan ruumista, mutta silti itse paikan päällä ylenmääräinen tuijotus tuntui epäsopivalta ja lisäksi pelkäsin, että olin järjestellyt kasvoilleni turhan vakavan ilmeen. Ja lopulta tilanne alkoi hiukan huvittamaan.
  Kevyt hymy pyhkiytyi kuitenkin suupielestä kun musoleumin takaa paljastui Stalinin hauta. Jaahas.

Jokaisen kulman takan oli kirkko, tämä oli yksi suosikeistani.

Pyhän Vasilin kirkko. 

Kaikista paikoista Punainen tori on ehkä New Yorkin ohella niitä harvoja paikkoja joita olen nähnyt, jotka ovat oikeassa elämässä, paikan päällä nähtynä yhtä vakuuttavia kuin kuvissa. Vierailin torilla joka päivä, majapaikastamme sinne käveli vain parisenkymmentä minuuttia. Toisaalta kylmyys sai turvautumaan metroon, kun olin ensin päässyt yli sen hinnan (40 ruplaa!!) aiheuttamasta järkytyksestä. Hei, se on vain euron.

Kirkko, missä Pussy Riotin esiintyminen oli liikaa. Kävin sisällä ennen kuin tiesin tämän, olin eirtääin vaikuttunut ja jopa harras. Paikka oli pullollaan pukumiehiä kumartelemassa ikoneille.

Kirkko on VALTAVA. Ja olin paleltua pystyyn kävellessäni sinne.

Kävelin Moskovassa ympäriinsä, kävin kolmessa museossa, söin liian monta kertaa Mc Donaldsilla, löysin paikan, missä Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan alkaa...

...täältä!

Ei varmasti tarvitse erikseen alleviivata, että olin onnellinen Venäjän pääkaupungissa. Ja ettei "kotiin"paluu juuri kiehtonut.

Pitkän päivän ilta

Tunturin huipulla, navakassa tuulessa, suksihissin suristessa vieressä, auringon helottaessa harmaiden pilvien lomasta, Izhevskin ympäristön maaseudun levittyessä valkoisena ympärille ja kilometrin alamäki edessä päin toivoin, että sen, minkä pienempänä osasi, muistaisi myös hiukan vanhempana.

Olen lasketellut viimeksi ehkä neljä vuotta sitten, ihan tavallinen hiihtäminen on minulle tutumpaa. Kovalla itseluottamuksella lähdin kuitenkin чекерилiin viettämään tervehenkistä lauantai-päivää. Hiihtokeskus sijaitsee heti Izhevskin ulkopuolella, asuntolan pysäkiltä sinne pääsee suoraan bussilla. 

Vuoren huipulla, tästä alas.

Tästä ylös.

Laskettelu- osuus meni suhteellisen hyvin, mutta ongelmat alkoivat kuin vaihdon kulkuvälineen pyöreään. Kyseessähän siis oli perinteinen pulkkamäki, mitä nyt hiukan jyrkempi ja vauhdikkaampi. Hissi kiskoi ihmiset pyöreissä autonrengasta muistuttavissa pulkissa ylös, ja kun tämä hissi pysähtyi, vetonaruni tipahti. Menin laittamaan narua takaisin paikoilleen, kun hissi nytkähti liikkeelle ja kiskaisi mukaansa narun sijaan jalkani.

Oikeni polveni on yhtä sini-violettia mustelmaa.

Pulkkamäki

Kaverini ehdotti bussissa takaisin Izhevskiin liittymistä avantouinti-iltaan joidenkin hänen venäläisten kavereidensa kanssa. En ole koskaan käynyt avannon lähelläkään, joten vastasin myöntävästi toivoen samalla, ettei autossa olisi tilaa. Mutta olihan siellä, koska kävi ilmi, että autoja oli kolme.

Lopulta kahden aikaan yöllä löysin itseni venäläisten teinien kanssa seisomassa Izhevskin tekojärven jäällä pakkasessa. Seurasimme lukuisten puolialastomien ihmisten pulahtamista tummaan avantoon ja nousevan sieltä höyryävänä.
18. ja 19. päivän välinen yö on ilmeisesti juuri oikea aika avantouinnille, koska jostain syystä järven saastainen vesi muuttui sinä yönä pyhäksi. Se selitti myös aktiviteetin suuren suosion.

Tässä vaiheessa oli tietenkin kunniatonta perääntyä, joten muiden perässä jään päälle pystytettyyn telttaan. Teltta lämpeni jollain ihmeellisellä ilmapuhallus-konstilla tai sitten sillä, että se oli täynnä vaatteita vaihtavia ihmisiä. Pääsin lopulta nurkkaan riisuutumaan käsivarsien, paljaiden kinttujen, pyyhkeiden ja kylmästä hohkavien vartaloiden läpi. Kolme kerrosta vaatetta pois ja olin alusvaatteisillani, pipo päässä, ujosti sinisen pyyhkeen peitossa ja tossut jalassa.

Epäröin muutaman minuutin avannon laidalla, mutta sitten eräs seurueeni jäsenistä pihisti pyyhkeeni, eikä ajatus seisoskelusta alusvaatteisillaan keskellä venäläisiä houkuttanut, joten epäuskoisesti mumisten kylmään veteen, joka oli jo hiukan hyytynyt edellisen uimarin jälkeen. Noin kuudesta avannossa viettämästäni sekunnista nautin aivan oikeasti ehkä kahdesta, ehdin ohikiitävän hetken ajan ajatella, ettei tämä  olekaan niin kylmää. Pois pääseminen tuntui kuitenkin kestävän pienen ikuisuuden, koska portaat olivat vaalean, liukkaan jään peitossa. Lopulta kaksi avantoa vahtinutta toppapukuista miestä avusti minut ylös avannosta, mistä olin ylitsepursuavan kiitollinen.

Teltassa mahdollisimman nopeasti vaatteita päälle kiskoessa en pystynyt hillitsemään leveää hymyä.

Jatkoimme vielä Gasprom- tarroilla koristellulla mersulla puolen tunnin ajomatkan päähän saunalle, minkä porukka oli vuokrannut. Saunassa oli myös pieni kaksi ja puoli metriä pitkä uima-allas, jossa polskuttelin parikymppisten matematiikan opiskelija-tyttöjen kanssa yrittäen keskustella venäjäksi.
En tuntenut kaveria lukuunottamatta ketään koko lähes parikymmenhenkisestä porukasta, joten pakenin toisinaan saunan terassille hengähtämään vedettyäni takin niskaan ja kengät jalkaan. Siinä siten silittelin kissaa ja katselin kuinka aurinko alkoi hiljalleen pilkistää yön jälkeen, kunnes paljaita kinttuja alkoi paleltamaan.

Ува

                                                     Jossain päin Udmurtiaa.

                      

 Päädyin eilen arpapelillä Uvaan. 

 http://fi.wikipedia.org/wiki/Uva_(Udmurtia)
( Suomenkielinen  Wikipedia- sivu oli yllätys, olen nyt lähes varma, että Wikipediasta todella löytyy kaikki mahdollinen. )

Heräsin tälle vuodelle ennenkuulumaatoman aikaisin puoli kahdeksalta, pussipuuroa, teetä, vaatteet niskaan ja selvitin itseni matkaan jo ennen yhdeksää.
Bussini kohti Uvaa lähti kymmeneltä, Izhevskin jätimme taaksemme puoli yksitoista. Bussi kaarteli aikansa Izhevskin kuralla kuorrutetuilla teillä ja löysi tiensä ulos kaupungista reittiä, jota en ollut ennen kokenut.

Bussi oli kuin bussit Jyväskylästä Kuopioon tai Helsinkiin, lukuunottamatta tropiikki-aiheisia sini-kultaisia- verhoja sekä samoihin väreihin sulautettuja joulukoristeita, jotka heiluivat kuoppien tahdissa.

Lenin. Tietenkin, tottakai. Ei paikkaa ilman Leninin patsasta.

Pääteasemalla saapuminen oli myös jännää - en ollut varma, oliko paikka Uvan bussiasema, mutta koska kaikki matkustajat jättivät bussin, seurasin kiltisti esimerkkiä. Oikea paikkahan se oli, harmaa neuvostotyylinen betonimöhkäle, jonka seinässä oli sininen ovi, jota ei aivan heti olisi oveksi tunnistanut.

Suuntasin bussiasemalta keskustaan, näin rinteessä urheiluhallin sekä kauniin kirkon. Kävelytiellä käveli kanssani pari koiraa, koululaisryhmä sekä pari nuorta miestä.

Lapsia Uvassa tuntuikin riittävän. Koulu oli ilmeisesti loppunut, koska kadut olivat täynnä suksia kantavia, karkkia syöviä, lumisotailevia pikkuisia. En voinut välttyä Melukylän lapset ajatukselta useaan otteeseen. Olin samaan aikaan nostalginen paikkaa kohtaan, jota en tunne enkä tule tuntemaan, että huolestunut siitä, millaiseksi näiden lasten elämä muodostuu. En ole asiantuntija tai ylipäätänsä kykenevä arvostelemaan kenenkään elinolosuhteita. Kylä ( taajama ) on kaunis, luultavasti rauhallinen, tietyllä tapaa ideaali paikka asua ja elää. Mutta e voinut olla ajattelematta, että olen nähnyt paikkoja, joita nämä lapset eivät tule koskaan näkemään. Mutta onko se mikään itseisarvo?

Paikallinen tori oli tuulinen paikka, mutta se ei estänyt paikallisia babushkoja pitämästä torikokousta. Käsineiden, karvalakkien ja sukkien myyjät olivat pienen kujan varrella hieman sivummalla.

Toisen maailmansodan muistomerkki. Yksi niistä. Tuntui absurdilta ajatella, että täältäkin haettiin miehiä sotimaan ties minne.

Olin yhteensä Uvassa kaksi ja puoli tuntia. 

Luulen, että näin aika paljon, en kaikkea, mutta kaiken minkä tässä ajassa voi.

En oppinut tuntemaan paikkaan, mutta tunsin jonkinlaisen tunnelman pinnan alla. En surullista, en iloista, en masentunutta tai riehakasta, pysähtynyttä tai edistyksellistä. 

Lähinnä ajattelin, että elämä on tätä - yksinkertaisimmillaan ja monimutkaisimmillaan.

Bussi takaisin Izhevskiin. Kuvan bussi meni jonnekin toiseen paikkaan, toisenlaisten tarinoiden luo.

Pieni rikos

Entä jos tämä on elämäni parasta aikaa?

Joululoma. Tai "joululoma". Olen ollut vapaa tekemään mitä haluan nyt kolmatta viikkoa.

Kansantanssi- esitys torilla. Mies karhupuvussa taluttaa vuoheksi pukeutunutta miestä. Pääsin itsekin tanssimaan suuressa piirissä.

Toissapäivänä tästä faktasta kauhistuneena kävelin bussi-asemalle ja katsoin minne pääsisi muutamassa tunnissa, muutamalla satasella. Seisoin pienen aseman keskellä niska kenossa tavaamassa mahdollisia yhden päivän kyläreissukohteita karvalakkimiehien huudellessa kyytitarjouksia lähikyliin.

Päätin lähteä Yвaan.

Suurin osa asuntolatovereista suuntasi lomaksi kuka minnekin - kotiin, Moskovaan, Pietariin.
Itse olen istunut koko ajan Izhevskissä, kävellyt kaupungilla, ottanut bussin numero 12 päätepysäkille ja hämmentynyt siitä, miten paljon kerrostaloja peltojen vieressä kohoaa. Siellä kaikki izhevskiläiset ilmeisesti asuvat.

 Nautin muutamasta kylmästä päivästä milloin pääsin käyttämään uutta karvalakkiani, joka on kyllä hiukan kevytversio - maksoi vähän ja karvaa on vain koristeena. Mutta malli on ihan oikeanlainen.

Kylmät päivät olivat omiaan myös ikiomassa huoneessani teekupin ja suklaan kanssa istumiseen ja Game of Thrones- ja Sherlock- maratonien katsomiseen. Valot ovat palaneet kello kahteen asti yöllä. Nukun pitkälle aamupäivään.

Aurora parkin - suosikkikauppani-yksi sisäänkäynti hyytävän kauniina päivänä.

 

Kaikki on hyvin, oikeastaan tämä on suhteellisen ideaalia elämää vailla velvollisuuksia tai suuria huolia. Vessakin pestään ja roskakorit tyhjennetään puolestani- toisinaan.

Elämä alkaa olla vain jo liiankin mukavaa, tervetuloa mukavuusalueelle. Olen hiukan taantunut, mieli halajaa edelleen seikkailuille, mutta ajatuksissa seikkailut ovat vasta suunniteluasteella. Eilen tajusin unelmoivani keväästä, milloin kadut olisivat vapaina liukkaudesta ja loskasta.
Olen täällä seikkailemassa! Minulla ei ole varaa jumiutua negatiiviseen arjen tuntemukseen, ei vielä.
Tämän kauhun herättämänä kävin pyörähtämässä pikkukylässä. Koska elän vain kerran, ja viisumi vain enää viisi ja puoli kuukautta.

Syntymästä ja kuolemasta

Pakkasin tänään viimeiset joululahjat ravintolasta pihistettyihin ruokalistoihin. Pikkuinen joulukuusemme on koristeltu ja sitä koristaa - kieltämättä hiukan neuvostohenkinen - punainen tähti. Sen alla on kauniisti aseteltuna muutama lahja. Ikkunalaudalla on punaisia omenoita, suklaata, kakku, ananas ja kokista. Löysin youtubesta Joulupukki ja noitarumpu- elokuvan.

Huomenaamulla yritän tehdä riisipuuroa. Kämppikseni on jo valmistautunut näkemään nälkää.

Joulu alkaa olla valmis. Vaikka sitä ei Venäjällä huomenna juhlitakaan. Minulla on aamulla venäjän tunti ja suullinen koe tapaninpäivänä.

Venäläinen jouluhan on 7.1, mutta ei sitä silloinkaan kuulemma juhlisteta. Venäläisille ystävilleni - jotka pakotan kanssani juhlimaan - tämä tulee olemaan ensimmäinen joulu, minkä he viettävät. Olen todella järkyttynyt. Ei joulua!

Niiden uuden vuoden bileiden on parasta olla upeat.

Mutta enemmän kuin jouluvalmisteluista tai niiden puutteesta olin tänään järkyttynyt kaikkien aikojen kuuluisimman izhevksiläisen kuolemasta. 

                                        Kevyet mullat Михаи́л Тимофе́евич Кала́шников

Dima Korotayev/Agence France-Presse — Getty Images

Izhevsk todella tunnetaan siitä aseesta. Tehdas on täällä, samoin kuin museo, ja täällä herra Kalashnikov myös lopulta kuoli. En usko, että ihan lähiaikoina on tiedossa ihmistä, joka kohoaisi täällä yhtä myyttiseksi hahmoksi. Jos yksi ihminen voi tehdä kaupungin, hän on sen tehnyt.

Edelleen tällaiselle hippijuppipasifistille se, että kukaan pitää hienona asiana uuden aseen keksimistä, on outo ja jopa vastenmielinen. 

Mutta toisaalta historioitsijana on mahdotonta olla arvostamatta ihmistä, jonka nimi todella jää elämään. 

Ja kuten lukuisista suomalaisistakin sanomalehdistä luin, ei mies itsekään ollut tappamisen ystävä. Ei Einsteinkaan olisi halunnut kehitellä atomipommia, jos olisi tiennyt mitä sillä tullaan tekemään. 

Rauhaa jouluun.

я люлъю своею родину

http://www.youtube.com/watch?v=Ut8yRwkEQss


Onko rakkaus tottumista? Onko saamattomuus laiskuutta? Paljonko on tarpeeksi?

Aika pitkään pinnalla pyörinyt ahdistus siitä, mitä haluan, alkaa hiukan ikävälla tavalla konkretisoitua. Poukkoilen sinne sun tänne, ja kun haluaa kaiken, ei saa mitään. Haluan uskoa, että tämä johtuu Venäjästä, sitä on niin helppo syyttää, koska se on vähintään yhtä laaja,outo, täynnä ristiriitaisuuksia, salaisuuksia ja umpikujia kuin ihmismieli.

Osaan jo sen verran venäjää, että saan aikaiseksi puolittaisia sukkeluuksia. En vielä kuitenkaan tarpeeksi selviytyäkseni. Harmittavasti levoton mieli ei ole vain otollinen kirjan edessä istumiselle. Tai sen puoleen oikein millekään muullekaan. Minun pitäisi nyt olla katsomassa jääkiekkoa tai Cafe Blackissa juomassa kahvia ja juttelemassa, mutta sen sijaan istun huoneessa ja poden huonoa omaatuntoa.

Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeinen. Hieno ajatus, mutta ei kyllä toimi käytännössä. Vähän kuin kommunismi, tarkemmin ajatellen. Tai Shotsi- suunnitelmani.

En edelleenkään halua olla missään muualla. Paitsi ehkä muutaman päivän Milanissa kaverin luona. Mutta tämä levottomuus tekee vain hyvää, toivottavasti. Jos rauhoitun joulukuun vaihteessa, olen tyytyväinen. Keväällä pitäisi taas miettiä suuria elämän suuntaviivoja ja niihin päätöksiin pitäisi olla tyyni.

Tämä on siis ollut vähän alakuloisempi päivä, noin lyhyesti. Mutta sitäkin piristi asuntolamme lapsiasukas, kaksi ja puolivuotias irakilainen Hussein, joka purskahti nauruun minun ilmestyttyä keittiöön kirkkaanpunaisessa toppatakissa. Hiukan vanhemmat irakilaiset käänsivät, että näytän kuulemma tomaattikastikepurkilta.

Hämmentynyt tomaattipurkki toivottaa hyvät viikonalut!


(Ja poltetaanko suomalaisissa musiikkivideoissa noin avoimesti? Ylipäätänsä missään muissa kuin venäläisissä?)