Menestyksekästä opiskelujen välttelyä

                                             
Keskusaukiolla en  katsellut univormupukuisia miehiä kantamassa epäilyttävän punaisia lippuja, vaan onnellisia perheitä nauttimassa auringosta. Lapset matkustivat isiensä olkapäillä ja kantoivat käsissään totisina kukkia, joita lahjoittivat vastaan tuleville veteraaneille, vanhoille sedille, jotka olivat pukeutuneet tummanvihreisiin univormuihin ja rivistöön kunniamerkkejä.
Istuin intialaisen huonetoverini kanssa nurmikolla, ja kaikki luulivat meitä amerikkalaisiksi.

Jätän voiton päivän poliittisen puolen huomiotta. Epäkorrekti termi. Enkä varmasti tajua juhlapäivän kaikkia aspekteja, koska lähtökohtaisesti suhtaudun asiaan niin penseästi.
 Yltiöisänmaallisuus kuuluu mielestäni vain urheiluun.


Kevään lämpimimmästä päivästä johtuen ihmiset olivat yleisesti ottaen iloisella mielellä; kirkkaita mekkoja, aurinkolaseja, muutama skeittari ja totisia teinejä. Kuten suomalaisystäväni täällä huomasi, teinit ovat Izhevskissä hämmentävän totisia, kikattelu puuttuu. Tästä johtuen heistä huokuu tympääntynyt, jopa vakava vaikutelma, mikä sopii huonosti yhteen lantiofarkkujen ja kävelykelvottomien korkokenkien kanssa.

Ilmeisesti osaa syy hymyilemättömyyteen on ajatus siitä, että turhan päiten hymyily ja kikattelu on tyhmyyden merkki. Ainakin yksi ylpeästi iloinen tyhmyri ilmoittautuu.

Ja asiaan aivan kuulumattomasti, päädyin viime viikonloppuna kaverinini ehdotuksesta alueelle, joka oli minulle entuudestaan tuntematon. Lähiöön, luvalla sanottuna. Izhevskin tekojärven rannassa oleva tehdas näyttää aivan samanlaiselta kuin missä Homer Simpson on töissä, ja sen ohittamalla pääsee alueelle, missä tuoksui grillattu ruoka, tiet olivat hiekkaisia ja talot puusta. Vaikka alue on kuulemma vaarallinen, en tuntenut oloani siellä turvattomaksi, kuten en ole tuntenut vielä kertaakaan Izhevskissä.

Menimme katsomaan hylättyä sairaalaa.

Kaverini kertoi olleensa viime kesänä sisällä. Innostuin ja halusin itsekin päästä katsomaan. Valitettavasti pihalla seisoskeli puolisenkymmentä gobnikkia, eli niitä  tyyppejä jotka harrastavat slaavikyykkyä ja kuvittelevat olevansa tosi kuuleja, koska pukeutuvat feikkiadidakseen, juovat olutta keskellä päivää ja hakkaavat toisinaan ihmisiä ilman syytä.

Onneksi kuitenkin joukko kuitenkin katosi jonnekin ja pääsimme lähemmäksi taloa, joka tuntui hiukan pelottavalta. Kaverini jäi ulos vahtimaan emokoiraa, joak saattaisi haluta suojella pentujaan, jotka luultavasti köllöttelisivät jossain päin taloa, ja itse pujahdin sisään.

Paikka oli aivan palasina ja vähäinen ehjä seinätila oli grafitien peitossa. Varovaisena, koska pelkäsin emokoiraa ja mahdollisesti myös godnikkijoukkoa, siirryin ensimmäisen huoneen läpi käytävään, jossa oli vaikea kävellä, koska varsinaista lattiaa ei ollut. Ja eräästä oviaukosta joku katsoi minua. Ensimmäisen ajatuksen - kummitus - jälkeen tajusin, että se joku oli talossa asuva koditon. Vaikka tämä tieto ei juuri rauhoittanut, tiedustelin kohteliaasti olisiko mahdollista kiivetä toiseen kerrokseen asti. Koditon mies vastasi yhtä kohteliaasti, ettei suosittelisi sitä. Uskoin, ja poistuin melko nopeasti. En tajunnut, että mies seurasi minua ulos asti ja lopulta hän ja kaverini kävivät ystävällisen keskustelun minun ihmetellässä vieressä, miten ihmeessä hän on selvinnyt kylmän talven ylitse, vaikka talossa ei edes ole ikkunoita.

Tuntui hiukan syylliseltä sen jälkeen suunnata pitsalle ja ei-omaan-mutta-ainakin-lämpimään-tai-tällä-hetkellä-tukahduttavan-kuumaan-huoneeseen.

Herättelemistä

Olin tutustunut venäläisiin ennen Izhevskiä käytännössä vain asiakaspalvelijana, venäläisiä Helsingissä kun kesäaikaan riitti.

(...ja nyt tarkemmin ajatellen, elämäni tulee varmaan tästä eteenpäin olemaan jaettuna EI:hin ja JI:hin- ennen ja jälkeen Izhevskin)

Kuvissa normipäiväni: neljänne kerroksen lukujärjestys-seinä, josta yritän selvittää, minne tänään pitäisi suunnata, Aurora parkista haettu salaatti ja guljailulenkillä bongattu tavarajuna.

Ensimmäisien kuukausien "ai, nekin ovat vain ihmisiä"- vaiheesta olen päässyt todella mylläämään omia ennakkoluuloja oikein kunnolla. Ei, kaikki venäläiset eivät kulje karvalakeissa, juo vodkaa ja jonota aamulla kuppoihin ostamaan sitä lisää, pukeudu minihameisiin tai edes korkokenkiin, slaavikyykkää, käytä turkkeja, aja Ladalla tai ota itseään liian vakavasti.

Suurin osa nuorista ei kaipaile Neuvostoliiton aikoja, babushkoista ja dedushkoista sen sijaan tietojeni mukaan suurin osa näin tekee. Putinkin on vallan kahvassa edelleen kuulemma vanhemman kansanosa ansiosta. Muut Putiniin tuntuvat olevan aika kyllästyneitä - jopa venäjän kielen opettajani liittyi Putinin kustannuksella kevyesti vitsailevaan keskusteluumme.

Amerikka puolestaan tuntuu edelleen olevan kova juttu - tosin toisella tavalla kuin ennen, mahdollisesti. Eurooppa myös näyttäytynee jonkinlaisena satumaana - myytti, jota olen innokkaasti purkamassa. Mutta onhan se kummallista ja epäreilua, että Suomen valtio maksaa opiskelijalle opiskelusta enemmän kuin jotkut työssäkäyvät aikuiset saavat täällä palkkaa.

Venäläinen asiakaspalvelija on edelleen mielestäni hyvin töykeä, mutta venäläinen ystävä on kaikkea muuta. Välillä edelleen vilpittömästi yllätyn, miten vaivattomasti ja aidosti venäläisiltä ystäviltäni luonnistuu auttaminen, huolehtiminen ja miten pyyteettömästi he auttavat, kun en apua osaa edes pyytää. Ja kaikki tämä ennen kuin edes tajusin, miten hyviä ystäviä olemme.

Hidas suomalainen ei ole pysyä perässä.

Ei vappua

Venäjällä juhlitaan toisen maailmansodan päättymistä, pääsiäistä, nimipäiviä, synttäreitä, uutta vuottaja ties mitä muuta, mutta työväenjuhla ei ole yksi juhlan aiheista.Vapaapäivä 1.5 toki on, mutta esimerkiksi lähikauppakeskus Aurora park oli auki aivan normaalisti, mikä oli pelastus ainakin tälle laiskalle ruuanlaittajalle - sain annokseni valmissalaattia luonaaksi.

Kaduilla näkyi ihmisiä ilmapallojen kanssa, muuten päivä ei erottautunut juuri tavallisesta vapaapäivästä.
Eilen illallakaan kaduilla ei näkynyt ketään, puolalaisten animaatiolyhytelokuvien jälkeen kävelin lähes tyhjiä katuja asuntolalle, jota kutsun kodiksi enää alle kaksi kuukautta.

Puolalaisen elokuvaviikon lisäksi olen viettänyt aikaa udmurttiteatterissa, jossa järjestettin lauantaina tapahtuma, jossa eri udmurttilauluryhmät pääsivät esiintymään.Kaikenkaikkiaan tapahtuma venyi neljä ja puoli tuntiseksi, missä mielestäni oli kaksi tuntia ilmaa. Kuinka monta samanlaista esitystä naimisiinmenolauluista ja ruokailulauluista voi kuulla?

Mutta mekkoja, kaulakäätyjä, liivejä, kuviollisia sukkia, huiveja ja esiliinoja katsellessa keskityin kahden tunnin jälkeen miettimään, pitäisikö itsekin viettää aikaa muutama mekko päällekkäin puettuna.

Ja ne mummot, voi hyvänen aika kuinka suloisia, ja lyhyitä. Udmurtit ovat oikeasti lyhyitä, udmurttikaverini yltää minua vain olkapäälle.

Hääjuhlissa tarjoiltiin luultavasti vodkaa laulun ohessa.

Ja nämä pikkutytöt olivat kuin nukkeja, mutta ääni varsinkin pienemmällä oli kuin aikuisella, en tiedä mistä se oikein tuli.

Söpöjä pikkupoikia! Lapsikuumetta havaittavissa, oho.

Vihreän lehmän arvoitus ei oikein auennut minulle, eikä ihmekään, koska kaikki selostus samoin kuin laulut olivay udmurtiksi.

Miehet olivat hillitymmin pukeutuneet ja keskittyivät sivussa soittamaan harmonikkaa.

Joku hämärän peittoon jäänyt häätraditio. Arkussa ilmeisesti myötäjäisiä. Tai huomenlahja. 

Lankkua pitkin sipsuttelua.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen viime viikkojen kulttuuriaktiivisuuteen. Jostain kun löytyisi intoa opiskella, esimerkiksi venäjän kielen mahdottoman ärsyttäviä verbejä, joissa mennään, tullaan, mennään jonkun kanssa, pysyvästi, vain käymään, kuljetetaan kulkuneuvolla tai ilman, edestakaisin tai yhteensuuntaan, piipahdetaan, mennään sisälle asti tai vain johonkin pisteeseen, joidenkin pisteiden välillä, määränpää tiedossa tai ilman määränpäätä.....

Eikö vaikka kaksi liikeverbiä olisi ihan tarpeeksi?

Jos (KUN,KUN) nämä sisäistän, olen mestari.

Tuli kesä!

Sunnuntaina lämpötila nousi + 18:n asteeseen. Jotkut olivat eri mieltä, mutta suomalaiselle se on jo kesä. 

Lauantaikin oli lämmin ja keskusaukiolla järjestettiin jonkinlaiset matkailumessut, eli siellä laulettiin, tanssittiin, myytiin hunajaa, perepetshkejä ja matkamuistoja. Huhujen mukaan siellä myös olisi pitänyt esiintyä THE babushkat, eli muutama vuosi sitten Euroviisuissa esiintyneet Бурановские бабушки. 

Mutta ei näkynyt babushkoja, huhujen mukaan heidän olisi pitänyt tulla hummerilla paikalle. Joitakin henkilöitä keskusaukiolle saapui valkoisella limusiinilla, mutta epäselväksi jäi, olivatko he juuri oikeat babushkat.

Hiukan tanssivia venäläisiä keskusaukiolla.

Keskusaukiota 

Babushkat jäädessä bongaamatta, keskityimme perepetskien syömiseen, pikkuruisella kaupunkijunalla (jonka reitti oli noin 50 metriä, mutta joka ei maksanut mitään) ajeluun, pikkuautoilla ajeleville lapsille naureskeluun (eräs pikkutyttö yritti ajaa jokaisen pulun päältä silminnähtävällä innostuksella), pitkäsääristen ja pikkumekkoisten venäläisnaisien ihailuun (toiset suuremalla intohimolla kuin toiset) ja kuuntelemaan joidenkin muiden babushkoiden laulamista ja tanssimista. Jälleen kerran huomasi, että venäläisille ei ole ongelma aloittaa kehoituksesta tanssia tuntemattomien kanssa. Päinvastoi, hymyt vaikuttivat aidosti aidoilta.

Oikean elämän Angry birds-peli! Taustalla udmurtti-kuvioitua seinää.

I                                      

Illalla istuin bussia puolisen tusinaa pysäkkiä liian pitkään ja kävelin kotiin.Lämmintä, kaunista.

Yliopiston viereisen vihreän kirkon sisäänkäynti. Ihmiset portin edessä odottavat almuja. Kuulin, että kirkon edustan paikat ovat varattuja jonkinlaisen mafian alaisuudessa "työskenteleville" kerjäläisille. Kaverini kehoitti olemaan antamatta heille rahaa, " muissa paikoissa kerjäävät saavat todennäköisesti pitää rahansa itse". 

Yliopiston viereinen aukio. Poikia pyörien kanssa ja muutama amisauto.

Mark- kauppa on vastuussa internetistäni, joka toimii ihan hyvin. 

Sunnuntaina aamupala ensimmäistä kertaa sitten elokuun Kofe 7- kahvilassa. Matka sinne taittui kirkonkellojen soidessa, ja tästä innostuneina ajattelimme tosissamme yrittää sunnuntain ja maanantain välisen yön pääsiäisjumalanpalvelukseen. Selvisimme kirkkoon puolenpäivän aikoihin, ja silloin kävi ilmi, etteivät venäläiset laske maanantaita enää pääsiäiseksi, vaan sunnuntai on suurin pääsiäisjuhlapäivä.

Ei siis maanataiyöksi kirkkoon. Sen sijaan nukuin lähes kymmenen tuntia ja sunnuntai-iltana eksyin iltalenkillä lähiööön, mista lumetkaan eivät olleet vielä sulaneet. Pieni, mutta jotenkin alleviivaava esimerkki alueiden välisestä sosiaalisesta epätasa-arvosta.

"Puhu udmurttia"- graffiti. Näitä on jo kiitettävästi pitkin Izhevskiä. Tiedän ulkonäöltä tyypin, joka näitä taiteilee, hän haluaa kiinnittää huomiota udmurtin kielen asemaan. Joitakin venäläisiä kuvan agressiivisuus ärsyttää.

Ala-uusikaupunki

...eli Nizni Novgorod eli  Нижний Новгород.

Ah, Venäjä, ja sen lukemattomat kaupungit. Kaikissa jotain samanlaista, olisivatko vaikka pitsikoristeisilla verhoilla koristellut pikkubussit tai ystävällisen uteliaat kulkukoirat.

Wikipedia osasi kertoa, että Novgorod on Venäjän viidenneksi suurin kaupunki. Volgan ja Okan risteyksessä pitää majaansa 1,2 miljoonaa ihmistä.  Asustelin suomen kielen opettaja- matkustusseurani kanssa kuvan vihreäkattoisen kirkon vieressä ja kävelyllä Kremlin alueella ihmettelin, missä novgorodilaiset asuvat.
Kadut olivat venäläisillä stadardeilla todella siistit, kurasta vapaat ja niitä reunustavat talot olivat keskieurooppalaisella tavalla tyylikkäitä.

Matkustustoverini nimesi upean punaisen kirkon "gay pride"- kirkoksi, oletettavasti sateenkaarenväristen kupolien takia. Lempinimi oli kätevä, jotta olimme molemmat perillä siitä, mistä lukuisista kirjoista oli puhe.

Kreml eli punatiilisellä muurilla ympäröity alue museoita, erinäisiä tärkeitä rakennuksia, toinen maailmansota-muistomerkkiä ja vanhoja auto-ja sotatarvike-mallinnoksi, sijaitsi Volgan rannalla korkean kukkulan huipulla. Kiipeäminen sinne tuntui takapuolessa, mutta maisemat itsessään ilman urheilusuoritustakin salpasivat hengen.

Volga on Novgorodin kohdalla leveä, ja toinen puoli näyttäytyy käytännössä rakentamattomana. Kremlin puolella talot ovat matalia, kirkkoja tai muuten vain menneiden vuosikymmenten mallia. Varsinainen liikekeskusta on kauempana.

Penkillä muurin ulkopuolella istui vanhempi herrasmies, дедушка, lukien jotain ääneen auringonpaisteessa nauttien samalla näkymästä yli Volgan. Lähemmäksi päästyämme huomasimme herran laulavan väräjävällä äänellä pienestä kirjasta.

Olen varma, että laulu kertoi Volgaan hukkuneista lauttureista.

Kremlin sisällä oli patsas kahdesta tärkeästä herrasta, mutta kamerani kohdistuikin heidän edessä käveleviin mummoihin yhteneväisissä takeissa.

Koska joki jakaa kaupungin kahtia, yhdellä silmäyksellä rannalta pystyy laskemaan kolme siltaa.
Lisäksi ylittäminen onnistuu hiukan erikoisemmalla tavalla....

...joka voi tosin olla kerro äidille vasta kun olet tehnyt-kamaa.

Volgan yli on viritetty ketjut, joiden varassa matkaa loppumattomana ketjuna kopperoita, joissa on läpinäkymät seinät maisemien ihailua varten.

Olin hiukan peloissani, häkkyrän matkan korkein kohta oli melkoisne korkealla. Lokit lensivät alapuoleltamme ja lattian rei`istä leuhahteli kylmää joki-ilmaa ja lokkien kirkunaa.
Samassa häkkyrässä matkustavat venäläiset eivät olleet yhtä innoissan maisemista, valkeatoppatakkisen tytön kuulokkeet falskasivat teknoa ja parrakkaalla miehellä oli mukanaan vaippakassi.
Kesti hetken kunnes ymmärsin, että paikalliselle turistinähtävyys onkin pelkkä sillan korvike.

Paikallisten ihmisten asumuksetkin löityivät, kun otimme sattumanvaraisen raitiovaunun lähiöön. Sieltä löytyivät ne neuvostotyyliset kerrostalot, pusikot täynnä roskia ja pienet marketit.

Volga on upea.
Mutta pidän myös Venäjä tavallisemmasta, arkisemmasta puolesta. Liasta, busseista, jotka on somistettu itämaisilla matoilla, rumista kerrostaloista ja maanpäällisistä kaasuputkista.

Paluu Votkinskiin

Hiukan huumoria: kahvila Tshaikovskii. Чаи=tee.

   Sain eilen illalla puoli kymmenen aikoihin tiedon, että muutama ihminen asuntolasta olisi lähdössä Воткынски:iin. Olen käynyt siellä jo kerran, elokuussa, mutta ajatus palaamisesta Tshaikovskin kotipaikkaan, kauniin tekojärven rannalle, kummalisen eläväiseen pikkukaupunkiin viehätti. Samoin ajatus sunnuntain viettämisestä jossain muualla.

Yöunet jäivät lyhyeksi, koska lauantai-iltana pelasin shakkia ja istuin pubissa virolaisen kaverini sukulaisten kanssa, mutta aamulla aurinko paistoi niin kauniisti ja ilma keväinen, että jo puolentoista tunnin bussimatka Votkinskiin oli nautittava sen pomppuisuudesta huolimatta. Venäläiset tiet - huonolaatuisia. Intialaisen toverini mukaan osittain jopa huonompia kuin Intiassa.

                              
 Ensimmäinen pysäkki oli Tshaikovskin kotimuseo.
Kanssamme samaan aikaan museoon eksyi venäläinen kolmen sukupolven perhe, joista tuntui olevan kiinnostavampaa tavat ulkomaalaisia kuin tutustua Tshaikovskin kotiin.

Itse Pjotr. Takana järvellä vähintään sata pilkkijää.

                    Toinen seuruuen pikkupojista jaksoi keskittyä tutustumaan 1800-luvun kirjoihinkin.

Nuket olivat kauniita, mutta hiukan pelottavia. Oikean kulman herra oli kuin ilmetty Einstein!

Opittuamme ensin, että Tshaikovskin perhe oli verrattaen varakas, huonekaluja ja koriste-esineitä, samoin kuin kotiopettaja, oli tuotu Pietarista asti, opas johdatti meidät jonkinlaiseen kasvihuoneen tapaiseen huoneeseen täynnä erinäisiä vihreitä kasveja.

Ensiksi venäläiset museonkierto-toverimme halusivat kuvata lapsensa meidän kanssamme kasvien keskellä. Tämä ei ollut vielä kummallista ja yritimme loihtia kauniita ilmeitä päädytetttäväksi venäläisiin kotialbumeihin.
  Sitten meitä vaadittiin poseeraamaan yksitellen punaisen kukan vieressä. Pakkohan siihenkin oli suostua ja niin siinä hymyiltiin sievästi kyykyssä kukkapuskan vieressä yrittäen suurentaa silmiä ja vetää maha sisään jollekin täysin tuntemattomalle venäläisrouvalle.
  Yksittäiskuvani onnistui - varmaankin paras minusta otettu kuva koskaan, mutta nyt se on ikuisesti menetetty venäläiselle muistikortille.


Saatoimme olla ensimmäisiä ulkomaalaisia, joita pikkupojat olivat nähneet. Vastuu painaa harteita.

                         

Kukkia kasvatettiin jo kesää varten, jolloin ne pääsevät ulos.

Museoinnin jälkeen kävelimme keskustaan kuraisia ja liukkaita katuja pitkin. Kaaduinko mutaan?
Kyllä vain, oikea jalka sai mukavan loska-muta-kura-kuorrutteen, jonka aurinko onneksi kuivatti nopeasti.

                                      
 
Pidin kaupungnista, kylästä, kovasti. Luulen, että tähän osaltaan vaikutti aurinko ja pääkadun jo kuivannut puolikas.

Kuiva asfaltti tuntui ihanalta jalkojen alla ja taas kerran myönsin vastahakoisesti kaivanneeni kevättä, aurinkoa, lämpöä. Aloin myös tuntea tuttua levottomuutta, kutkuttavaa tunnetta, että taas on valintoja edessä ja kaikki mahdollista.

Uusi kappaleeni "улитча Ленина"- kokoelmaani. Ei kylää ilman Leninille omistettua katua.

Sunnuntai vaikutti olevan myös suosittu päivä kalastamiseen, tosin valitettavasti koskaan ei voi olla varma, onko kyseessä ajanviettotapa vai aikuisten oikea elannon hankkiminen.
Hyvä ilma kumpaan tahansa sentään oli.

"Rakastan kaupunkiani". Saisiko tällaisia kylttejä Suomen kyliinkin?