Lopullinen rakkaudentunnustus

En uskonut, että yksi pieni päätös (tai oikeammin ehkä päätösten sarja - loppujen lopuksi jäljet johtavat Alexandr Ovetchkiniin ja Moskovan MM-kisoihin 2007 – siinäpä kaunista historiaa kerrottavaksi jälkipolville), pieni, impulsiiviselta tuntuva päätös johtaa elämän muuttumiseen.  

Alexandr Ovetchkin onkin varmaan ainut asia, mikä Venäjässä minulle tuotti pettymyksen. (Kävi ilmi, että mies ei olekaan luonnossa yhtä puoleensavetävä kuin kuvien ja videon välityksellä.)

Kaikki, mitä Venäjästä tiesin, arvailin, oli kuullut, olin kuullut jonkun tietävän tai vain epäilin, oli jollain tasolla totta. Kaiken tämän päälle tuli vielä se kaikki uusi, jota en ole vieläkään täysin sisäistänyt.

Mikään ei järkyttänyt lopullisesti, ei kauhistuttanut kuoliaaksi. Moni asia puolestaan vei sydämen. 

Kuvat yhdeltä viimeisimmistä kävelyistä. Näkymä asuntolan ovelta, moskeija, graffiteja, lähikaupan suklaaseinä ja yksi sivukaduista.

Tällä hetkellä tiedän, että tämä kaikki muutti minua, jo pelkästään uusien-kirjaimellisesti eri puolelta maailmaa- saatujen ystävien kautta. Koko maailmaa tuntuu taas avoimemmalta ja rajat kaadettavilta.

Olen järjettömän kiitollinen itselleni, että lähdin. Kiitollinen ihmisille, jotka sanoivat, että mene. 

Elämäni paras vuosi.

 Ei helpoin tai mukavin tai tuotteliain, mutta sellainen, joista kerrotaan tarinoita vielä vuosikymmenten päästäkin. Ja luultavasti niiden ihmisten kanssa, joihin siellä tutustuin. 

Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessakin tiedän itse, että Venäjä on mahdollisuus. Maa on kaunis, täynnä potentiaalia, älykkyyttä, ystävällisyyttä, ideoita, tunnetta ja toimintaa. Nämä eivät tietenkään sulje pois niitä ilmiselviä kyseenalaisia asioita, mutta jos hyvää ei niiden takaa näe, on vika katsojassa. Tai sitten ei ole nähnyt mitään.

                                         Huomisesta en tiedä, mutta eilinen pysyy mielessä aina.