Vanhempani työnsivät minut saunaan heti kotiin Itä- Suomeen päästyäni, ja ruokkivat keittiössä jonka puhtautta ihmettelin tovin jos toisenkin. Voi olla, että alan itsekin tekemään taas ruokaa. Toisaalta äiti kokkoaatällä hetkellä aivan tarpeeksi.
Viimeiset viikot Izhevskissä olivat tunteellisia, jos näin laimeasti voidaan ilmaista. Itkin ja nauroin vuorotellen, yleensä niin että itkusta kuoriutui naurua ja naurusta itkua. En pysty kertomaan miten ikävä minun oli nousta junaan Izhevskin juna-asemalla, kun tärkeimmät ystäväni jäivät laiturille. Junaemäntä huuteli minua junaan, kun halailin vielä ihmisiä ja vaunussa kiirehdin ikkunaan, joka hyyrystyi itkustani.
Ensimmäinen yö junassa Moskovaan oli vaikein, nyyhkytin hiljaa valkoisiin junalakanoihin.
Seuraavana aamuna Vladimirista nousivat junan kyytiin italialaisia, jotka ottivat matkatekemisekseen italian opettamisen venäläisille. Lainasin eräälle heistä saippuaa ja ajauduin hämmentävään keskusteluun, jossa minä puhuin venäjää ja hän italiaa ja ihmettelimme yhdessä junan vessaa.
Eräs venäläinen herrasmies halusi keskustella kanssani Ukrainan kriisistä, oli erittäin vaikuttunut siitä, että olin viettänyt vuoden nimenomaan Izhevskissä - eihän kukaan venäläinenkään siellä käy- ja siitä, etten pelännyt matkustaa yksin. Kysyin, mitä pelättävää minulla olisi ja vastaukseksi hän luetteli erinäisiä käsiasemerkkejä.
Pahamaineinen Izhevskin juna-asema |
Moskova näytti hämärtyvässä illassa uskomattoman kauniilta. Jos ei koskaan lähde, puuttuu paluutkin. Koen sen kaupungin vielä.
Yksi Izhevskin maamerkeistä, krokotiili puvuntakissa. |
Tällä hetkellä koko Izhevsk-seikkailu tuntuu kuin unelta, en voi uskoa, että olen ollut poissa lähes vuoden. Pari päivää on mennyt nukkuessa, ihmetellessä, pyykin pesussa ja ajatusten kasaamisessa. Tarvitsen vielä muutaman kävelylenkin ja muutaman palan Fazerin sinistä. Sitten olen toivottavasti kykenevä syvällisempiin analyyseihin. Tällä hetkellä kun Izhevsk tuo minulle mieleen unen, johon on kova ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti