lauantai 28. joulukuuta 2013

Lumi on jo peittänyt

Ensimmäinen jouluni muilla mailla.

Oli hauskaa, vaikka aatonaattona epäilys kalvasikin mieltä.

Heräsin aamulla keittämään sitä puuroa, ja vaikka lieden alla jouksenteli muutama torakka, oli puuronkeittotuokio oikein mukava. Ruokin itseni ja joulun hengen mukaisesti muutaman muun riisipuurolla, jonka keitin kasaan perusriisistä ja todella rasvaisesta maidosta.

Menin kiltisti venäjän luennolla, lahjoin opettajaa suklaalla, söin yliopiston ruokalassa lohta ja perunamuussia. Jouluaaton kohokohta oli ehkä kuitenkin снеговик, lumiukon rakentaminen.

Suomalais-intialais-kiinalaisella yhteistyöllä syntyi herrasmies, jolla oli porkkana nenänä, karkit silminä ja t-paita kaulahuivina.







Koska halusimme lumiukon näkyvän ikkunoistamme, ei paljon mahdollisuuksia paikalle ollut, joten päädyimme kasaamaan lunta verrattain vilkkaan jalankulkureitin vierestä. Tästä johtuen möyhäämämme lumen joukossa oli tupakantumppeja, olutpulloja, koiran- ja toivottavasti vain koiran- pissaa.
Ällöttävää, kyllä. Naurusta ei ollut tulla loppua.

Kun lumimiehemme oli päätä vaille valmis, irakilaiset hyökkäsivät. Lumisota oli aika ankara; omaa osuuttani vaikeutti se, että en saanut kikatukseltani heitettyä lumipalloa.

Ohikulkijoita huvitti vähintään yhtä paljon.

 Eлкаmme ja sen alle ilmestyneet lahjat. 

Illalla pastaa ravintolassa, lahjojen vaihtamista, suklaaöverit, sekä vahtibabushkojen toivomuksesta keittiön koristelua kimaltelevilla nauhoilla.  Luultavasti siksi, että mainostimme lumiukko- tempaustamme varsin laajasti ja saimme kai kantaaksemme asuntolan virallisten jouluhöpsöjen tittelit.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Syntymästä ja kuolemasta

Pakkasin tänään viimeiset joululahjat ravintolasta pihistettyihin ruokalistoihin. Pikkuinen joulukuusemme on koristeltu ja sitä koristaa - kieltämättä hiukan neuvostohenkinen - punainen tähti. Sen alla on kauniisti aseteltuna muutama lahja. Ikkunalaudalla on punaisia omenoita, suklaata, kakku, ananas ja kokista. Löysin youtubesta Joulupukki ja noitarumpu- elokuvan.

Huomenaamulla yritän tehdä riisipuuroa. Kämppikseni on jo valmistautunut näkemään nälkää.


Joulu alkaa olla valmis. Vaikka sitä ei Venäjällä huomenna juhlitakaan. Minulla on aamulla venäjän tunti ja suullinen koe tapaninpäivänä.

Venäläinen jouluhan on 7.1, mutta ei sitä silloinkaan kuulemma juhlisteta. Venäläisille ystävilleni - jotka pakotan kanssani juhlimaan - tämä tulee olemaan ensimmäinen joulu, minkä he viettävät. Olen todella järkyttynyt. Ei joulua!

Niiden uuden vuoden bileiden on parasta olla upeat.


Mutta enemmän kuin jouluvalmisteluista tai niiden puutteesta olin tänään järkyttynyt kaikkien aikojen kuuluisimman izhevksiläisen kuolemasta. 

                                        Kevyet mullat Михаи́л Тимофе́евич Кала́шников


Dima Korotayev/Agence France-Presse — Getty Images
Izhevsk todella tunnetaan siitä aseesta. Tehdas on täällä, samoin kuin museo, ja täällä herra Kalashnikov myös lopulta kuoli. En usko, että ihan lähiaikoina on tiedossa ihmistä, joka kohoaisi täällä yhtä myyttiseksi hahmoksi. Jos yksi ihminen voi tehdä kaupungin, hän on sen tehnyt.

Edelleen tällaiselle hippijuppipasifistille se, että kukaan pitää hienona asiana uuden aseen keksimistä, on outo ja jopa vastenmielinen. 

Mutta toisaalta historioitsijana on mahdotonta olla arvostamatta ihmistä, jonka nimi todella jää elämään. 

Ja kuten lukuisista suomalaisistakin sanomalehdistä luin, ei mies itsekään ollut tappamisen ystävä. Ei Einsteinkaan olisi halunnut kehitellä atomipommia, jos olisi tiennyt mitä sillä tullaan tekemään. 

Rauhaa jouluun.




lauantai 21. joulukuuta 2013

Itsestäänselvyyksiä ennen joulua

Tulin taas yhden vuoden vanhemmaksi pari päivää sitten. Synttärit olivat hiukan oudot ja päättyivät vasta reippaasti aamun puolella, ja kaikki synttärilahjaksi saadut suklaat oli syöty. Seuraavana päivänä palautin vielä poliittisen historian esseen, ja enää uupuu venäjän suullinen koe lukukaudesta, joka on ollut elämäni helpoin ja vaikein.

Helpoin- en ole koskaan opiskellut näin vähän.
Vaikein- kaikki on ollut venäjäksi.

Elämästä olen oppinut enemmän kuin koko neljänä edellisenä yliopistovuotena yhteensä.

Jos venäläiseen sielunmaisemaan on mahdollista tutustua, luulen, että jollain tasolla alan ymmärtää venäläisiä. ( Ja nyt melkein nauroin ääneen, lause on niin epätodellinen)
Olen yrittänyt sietää yliopiston ja muiden niin sanottujen virallisten asioiden puuduttavaa epäloogisuutta, itsepintaista uskoa siihen, että asioita ei nyt tarvitse kertoa ihmisille, mutta kaikkiin mahdollisiin asioihin tarvitsee vähintään kolmet eri paperit. Ja passin ja rekisteröinti- paperin, tottakai.

En osaa tarkalleen selostaa sitä, mikä venäläisten asioiden hoidossa minua ärsyttää niin paljon. Mutta se ärsyttää, turhauttaa, aiheuttaa epätoivoa ja yllättäviä kiukunpurkauksia takki puoliksi päällä selittäen suu vaahdossa hämmentyneelle kämppikselle.

Viime viikolla huomasin sitten missä rajani menee. Kuulin minua alemmalla tasolla venäjää opiskelevalta suomalaiselta, että hän siirtyy minun tasoryhmääni kevääksi. Ja että minä olen siellä kuulemma myös. Eli en olisi näiden venäjän opettajien mukaan kehittynyt lukukaudessa ollenkaan. Vedin nenään herneen mukana koko palon.

Päivän asiata vatvoessa mielessäni, muille, äidille, päätin että kyllä minun on pakko kysyä suoraan opettajalta.

Olen varmaan ainut joka on koskaan tehnyt vastaavaa. Opettajan ilme oli näkemisen arvoinen, kun tivasin miten on mahdollista, etten pääse seuraavaan ryhmään vaikkemme ole tehneet vielä edes kokeita.

Luulen, ja todella toivon, että välit opettajan kanssa ovat edelleen normaalit.

Ja asiahan siis kuulemma oli väärinkäsitys. Ehkä. En kokonaan ymmärtänyt, koska selitimme molemmat venäjäksi.

Tänään huomasin toistamiseen, että hiukan vihaisena osaan parempaa venäjää, asiat selkiytyvät ja ihmiset ovat yhtäkkiä avuliaita.

Olin vaatekaupassa ostamassa joululahjoja, ja löysinkin. Menin tyytyväisenä kassalle, ja asetuin suomalaisena kiltisti lyhyen jonon päähän. Kun vuoroni tulee, keski-ikää lähestyvää mies kiilaa edelleni. Huokaisen ja pyöritän silmiäni, mutta olen silti kohtelias ja annan miehen suorittaa ostoksensa rauhassa. Kun tämän jälkeen venäläiset alkavat ohitella oikealta ja vasemmalta ja kassaneiti itsepäisesti jättää minut noteeraamatta, korotan ääntäni, ja ilmoitan tiukasti että jos en pääse nyt maksamaan, en maksa tätä ollenkaan.

Palvelu oli sen jälkeen nopeaa ja kohteliasta, jopa siinä määrin, että minua alkoi hävettää.

Olen siis oppinut myös sen, että kun kerrankin yritän itse olla se, joka on hiukan tyly, tunnen siitä huonoa omaatuntoa vähintään seuraavan päivän.

Venäläisten pitää olla tylyjä. Se tulee heiltä luonnostaan, eikä siitä tule kenellekään paha mieli.
Ole aina oma itsesi.








maanantai 9. joulukuuta 2013

Aasianmatkaaja

Yekaterinburg.

Lukukausi alkaa olla päätöksessään, mikä tarkoittaa kokeita ja esseitä, mutta aikaa oli pakko irroittaa viikonloppureissuun. Ihminen yksi toisensa jälkeen perui, mutta lopulta meitä lähti mukava viiden hengen ryhmä kohti itää.

Perjantai-iltana raitiovaunumatka juna-asemalle oli jo itsessään kummallinen, lapaseeni ilmaantui jostakin ketsuppia. Ystäväni löysi junassa ketsuppia paidastaan, ja tässä vaiheessa koko tilanne alkoi saada lähes yliluonnollisia sävyjä. Huvitimme muita plaskartalaisia pyörimällä neljän pedin alkovissamme vainoharhaisina etsimässä ketsuppia. Ainoa mahdollinen selitys on, että raitiovaunun penkistä tarttui mukaan jonkun sinne jättämää ketsuppia.


Junassa on eväitä, pimeää, hiukan ahdasta, jalkahien hajua ja huonoja vitsejä. Kaikki venäläiset muuten syövät semetshkejä, auringonkukansiemeniä, jotka pitää yksi kerrallaan aukaista kuin pistaasipähkinät, ja tähän avaamisoperaation kuluu varmasti enemmän kaloreita kuin itse syötävään.


Pramea hallintorakennus.



Hämmentävä tsetsenian sodan musitmerkki, pylväisiin vuosilukujen alle on kirjoitettu ilemisesti kaikkien Tsetseniassa kuolleiden venäläisten nimet. Kokonaisuudessaan muistomerkki on massiivinen.

Halusin Yekaterinburgiin, koska olen kuullut että se on kaunis kaupunki. Enkä ole koskaan käynyt siellä, mikä todella on pätevä syy vierailla kaikissa mahdollisissa paikoissa aina.
Erään paikan halusin erityisesti nähdä....


"Kirkko veren päällä" - paikka, missä Romanovit teloitettiin lähes sata vuotta sitten.




Kirkko oli kaunis, mutta ei kuitenkaan mitenkään erikoinen verrattuna muihin näkemiini kirkkoihin. Kirkon alakerran valokuvakokoelma oli puolestaan pysäyttävä, lukuisia kuvia Romanovin perheestä, poseeraamassa ja nauramassa, pienestä pojasta, josta ei koskaan tullut Tsaaria,luoti-ja verijäljistä heidän viimeisen huoneensa seinässä.


Meitä varoiteltiin ettei kukaan täysijärkinen matkaile Siperian suuntaan talvella, mutta Yekaterinburgissa oli sää kuin Izhevskissä ja lunta huomattavasti vähemmän. Enemmän kuin sitä, ihmettelin kuopattomia katuja, jotka eivöt olleet loskan peitossa. Käveleminen oli helppoa. Suurkaupungin tuntua.

Lauantaiaamupäivän lumimyräkkä.
Venäläiset ja heidän mieltymyksensä suuriin aukioihin.

Yeltsin oli myös pakollinen nähtävyys. Tosin venäläinen ystäväni ei kuulemma Yeltsinistä pidä. Ja kieltäytyi ottamasta kuvaa Leninistäkään.



Suurin yllätysnähtävyys oli The Beatles- seinä, ja varsinkin sen riemastuttavat graffitilla taiteillut bändiluettelot. Linkin park. Ramchatain. Korn. Placebo. Green day. The Offspring. Children of Bodom. The Rasmus.

Yekaterinburg on myös ilmeisesti The Doctor- kaupunki. Irlantialisen pubin vessassa oli "bad wolf"- teksti, The Beatlesin seinässä tardis.

Alikulkutunnelista löytyi astetta tyylikkäämpää graffiti-taidetta. Kuvassa kuuluisa venäläinen laulaja, jonka nimen unohdin.


The Doctor, sorsat, prameat hallintorakennukset, kiinalaiset ravintolat ja järvi tekivät lopulta Yekaterinburgista suosikkini siitä pienestä joukosta venäläisiä kaupunkeja, joissa olen vieraillut.

Kävelykatu oli kuin Kazanista.

Kävelimme keskellä järveä, kuvanottohetkellä saksalainen toverini keksi, että pitäisi päästä vessaan nyt heti. 




Kaikki nämä pikku outoudet ovat kaikkein hurmaavinta uuteen kaupunkiin tutustuessa. Niin monta ihmeellistä asiaa.

















Ja niin, Yekaterinburg on maantieteellisesti Aasiaa. On outoa asua niin lähellä maanosien rajaa, että kaksi aikavyöhykettä ja maanosa vaihtuvat yhdentoista tunnin junamatkan aikana.

                                              Kolme maanosaa koettu. Kolme jäljellä.


tiistai 3. joulukuuta 2013

Talven tärkein asuste

En ole pelkästään kannibaali, vaan myös pipoton sellainen.

Aina kun luulen löytäneeni oudoimman piirteen venäläisessä kulttuurissa, löytyy jotain joka kiilaa koko outouslistan kärkeen.

Izhevskiin on tullut paitsi hiukan lunta, myös joulukuulle hiukan ominaisemmat lämpötilat. Tänään mittari asettui kymmennen miinusasteeseen - siis normaaliin talvikeliin, itse sanoisin jopa erinomaiseen.
Varustauduin harmailla talvikengillä, paksuilla sukkahousuilla, villamekolla- ja takilla, mummon lahjoittamalla babyalpakkaisella kaulahuivilla ja omasta mielestäni erittäin venäläisellä ruskealla/kultaisella takilla. Kädet peitin niin ikään mummon neulomilla lapasilla.Mutta mites tuo pää?

Miinus kymmenen astetta ja alle sadan metrin matka eivät mielestäni ole pipoa vaativa tilanne. Mutta tämän mielipiteen kanssa olen yksin täällä.

Kaverini tervehtivät minua "where is your hat?" normaalimpien toivotusten sijaan. Minullekin kuuluu hyvää, kiitos.

Ainoa pipoton ihminen tänään - toinen suomalainen.

Tästä olisi herkullista lähteä vetämään yksi suomalainen vastaa jonkinmoista määrää pipollisia venäläisiä- ei ehkä sittenkään niin kovin nerokkaita vertauksia, mutta vakavastikin ajateltuna on vaikea käsittää, miten tämä maa on tunnettu epäinhimillisen kylmistä lämpötiloistaan.

Izhevsk ei ole Siperiaa, mutta kyllä täälläkin pitäisi talvella saavuttaa miinus kolmekymmentä astetta. Odotan suurella mielenkiinnolla, miltä katukuva silloin näyttää. Tyhjältä, toverini mukaan, koska kaikki ovat sisällä juomassa teetä, katsomassa televisiota ja pelaamassa videopelejä.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Suomalaiskannibaali

http://www.iltasanomat.fi/elokuvat/art-1288627073457.html
Ja traileriin tästä: http://www.youtube.com/watch?v=SGI5qNQpRvc

Otin joulukuun ensimmäiset sekunnit vastaan Pushkinskajalla kevyessä lumisateessa. Ja sitten kiirehdin takaisin asuntolalle, jotta ehtisin sisälle ennen kuin ovea vartioiva babushka ehtisi nukkumaan. Onnistuin,vaikka kello olikin jo puolitoistatuntia yli virallisen kotiintuloajan.


Ikuisen tulen massiivinen paidaton vartijakin oli lumen peitossa.



Olen muutenkin venytellyt kotiintuloaikoja;viikko sitten katsoin ystäväni kanssa Доктор Кто (Doctor Who)- the day of the Doctor paikallisessa elokuvateatterissa ja koska katsoimme sen yhdessä muun maailman kanssa ja Englanti on aika kaukana, näytös alkoi puoliltaöin. 

Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun kuulin elokuvissa puhuttavan englantia, kaikki Matt Damonista Jennifer Lawrenceen ovat puhuneet venäjää. Elokuvissa olen käynyt paljon, mutta en voi vastustaa kiusausta, kun lippujen hinnat ovat kahden ja neljän euron välillä. Kun se kuuluisa kunnon talvi tulee, en varmaan ystävieni kanssa muuta tekään kuin istun lämpimässä elokuvatetterissa suolaisten tai makeiden popcornien kanssa.

Suomalaiskannibaali-elokuvan haluan nähdä, toivon kiihkeästi että se saapuu johonkin Izhevskin lukuisista elokuvateattereista, jotta pääsen traumatisoimaan ihmisiä huutamalla kovaan ääneen suomalaisuuttani ja nälkäisyyttäni. 

Elokuvasta huolimatta ei ole häpeä olla suomalainen Izhevskissä. Lähinnä on ehkä häpeällistä olla ulkomaalainen, lapset saattavat edelleen huudella perään jos kuulevat englantia. Olen ottanut tavaksi huutaa venäläiseen tapaan jotain takaisin. En kuitenkaan venäjäksi, vaikka omaan jo melkoisen sanavaraston loukkaavia ilmauksia.
Lapsia leikkimässä kodittoman koiran kanssa. Nämä eivät huudelleet perään.

..ja tämä tyttö huikkasi pirteästi "privet!"

Harras toiveeni, on että lapsetkin jättävät pikkuhiljaa minut rauhaan, venäjä sujuu jo toisinaan. Helmasyntini on se tyypillinen, en uskalla puhua, vaikka se olisi paras keino oppimiseen. Mutta olen jo tehnyt vaikka mitä aivan yksinkin: ostin piilolinssejä, uudet linssit silmälaseihin, uudet silmälasit, lähetin paketin Suomeen, hain Suomesta saapuneen paketin (koska se ei olekaan aivan yksinkertaista- erinäisiin lappuihin täytyy kirjoittaa passin numeroa, päivämääriä, allekirjoituksia).

Siitä aikaisemmin saapuneesta paketista paljastui tällaista. Uudemmasta puolestaan suklaajoulukalenteri ja -eh- lisää Urheilusanomia.
Viiden euron silmälasit, joulukuusi ja intialaisen huonetoverin suitsukepullo. Kulttuurit kohtaavat.

Kotikatu.Leppoisaa elämää, ainakin toisinaan.
Viikonloppu on mennyt ulkona syödessä, juoden glintweinia , etsiessä täydellisiä sukkahousuja ja joululahjoja, yrittäen opiskella, ostaessa saksalaiselle sushia ja etsiessä light pepsiä ja avoinna olevaa tupakansavusta vapaata ravintolaa.

maanantai 25. marraskuuta 2013

я люлъю своею родину

http://www.youtube.com/watch?v=Ut8yRwkEQss


Onko rakkaus tottumista? Onko saamattomuus laiskuutta? Paljonko on tarpeeksi?

Aika pitkään pinnalla pyörinyt ahdistus siitä, mitä haluan, alkaa hiukan ikävälla tavalla konkretisoitua. Poukkoilen sinne sun tänne, ja kun haluaa kaiken, ei saa mitään. Haluan uskoa, että tämä johtuu Venäjästä, sitä on niin helppo syyttää, koska se on vähintään yhtä laaja,outo, täynnä ristiriitaisuuksia, salaisuuksia ja umpikujia kuin ihmismieli.




Osaan jo sen verran venäjää, että saan aikaiseksi puolittaisia sukkeluuksia. En vielä kuitenkaan tarpeeksi selviytyäkseni. Harmittavasti levoton mieli ei ole vain otollinen kirjan edessä istumiselle. Tai sen puoleen oikein millekään muullekaan. Minun pitäisi nyt olla katsomassa jääkiekkoa tai Cafe Blackissa juomassa kahvia ja juttelemassa, mutta sen sijaan istun huoneessa ja poden huonoa omaatuntoa.

Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeinen. Hieno ajatus, mutta ei kyllä toimi käytännössä. Vähän kuin kommunismi, tarkemmin ajatellen. Tai Shotsi- suunnitelmani.

En edelleenkään halua olla missään muualla. Paitsi ehkä muutaman päivän Milanissa kaverin luona. Mutta tämä levottomuus tekee vain hyvää, toivottavasti. Jos rauhoitun joulukuun vaihteessa, olen tyytyväinen. Keväällä pitäisi taas miettiä suuria elämän suuntaviivoja ja niihin päätöksiin pitäisi olla tyyni.

Tämä on siis ollut vähän alakuloisempi päivä, noin lyhyesti. Mutta sitäkin piristi asuntolamme lapsiasukas, kaksi ja puolivuotias irakilainen Hussein, joka purskahti nauruun minun ilmestyttyä keittiöön kirkkaanpunaisessa toppatakissa. Hiukan vanhemmat irakilaiset käänsivät, että näytän kuulemma tomaattikastikepurkilta.

Hämmentynyt tomaattipurkki toivottaa hyvät viikonalut!


(Ja poltetaanko suomalaisissa musiikkivideoissa noin avoimesti? Ylipäätänsä missään muissa kuin venäläisissä?)

perjantai 22. marraskuuta 2013

Näin unelmia haudataan

Suunnittelen paljon tulevaisuutta, tai oikeastaan voisi sanoa, että unelmoin tulevaisuutta.

Muistan kirkkaasti, kuinka uhosin neljä vuotta sitten Kanadan talviolympialaisten aikana työskenteleväni Shotsin 2014 talviolympialaisissa. Lähelle pääsin, 2 300 kilometrin päähän.

Vielä viikko sitten tosin uhosin kurovani tuonkin välimatkan umpeen. Mutta todellisuus taitaa tulla vastaan. Haluan nähdä paljon Venäjää, mutta myös elää täällä Izhevkissä, eikä yhtälö ole kovin hyvä ekonomisesti ajatellen. Sillä rahalla ja ajalla, mitkä päivät Shotsissa veisivät, voin käydä vaikka Irkustkissa tai valloittaa Udmurtian pieniä kyliä.
 Vihaan käytännöllistä ajattelua, mutta nyt luulen, että on käytännöllisempää ja järkevämpää katsella olympialaisia vain televisioista. 

Pahus sentään, luulin että kerrankin olisin todella toteuttanut jotain, minkä olen tarkasti suunnitellut etukäteen. Koska Shotsi 2014- päätös olisikin ollut ensimmäinen. Opiskeluala ja-paikka - jokin äkillinen päätös, ei lapsuuden unelmaa takana. Muutto pois kotikaupungista -  tärkein kriteeri uudelle kaupungille oli se, ettei se ole kotikaupunki. Ensimmäinen vaihto-opiskelu - hain Norjaan, koska ajattelin sinne olevan helpompi päästä kuin Englantiin tai Islantiin, olin oikeassa. Toinen vaihto-opiskelu - päätös hakea Izhevskiin syntyi puoli tuntia ennen hakuajan päättymistä.

Päätös on vaikea. Tuhoan kauniin nelivuotis-suunnitelmani. Ja pidän oikeasti olympilaisista, ideasta, että ihmiset eri puolilta maailmaa kokoontuvat yhteen urheillakseen yhdessä, ei kokoustaakseen tai tappaakseen. Talviolympailaiset siksi, että talvilajit nyt vain ovat lähempänä sydäntäni. Jääkiekko, vaikka kaikki sen puutteet globaalisti ja lajina ymmärränkin, on jotain todella kaunista. Olympiafinaali sytyttää sisäisiä tunnekuohuja, pelasivat siinä mitkä maat hyvänsä. (Vaikka jos nyt toivotaan, niin Venäjä- Suomi loppuottelu, kiitos. Jatkoajalla Rask siesoo päällään ja Selänteen syötöstä Barkov tekee räkämaalin, jolla voitetaan olympiakultaa. Ja sitten maalan Suomen lipun otsaani, enkä pese sitä kuukauteen pois.)

En pysty pitämään suunnitelmiani, en edes sellaista älytöntä ja epärealistista kuin Shotsi 2014. 

Mutta joskus vielä.

 Pyeongchang 2018?

Kuulostaa niin kummalliselta, että voisi toimiakin.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Karvakäsien maa

Vaikka olen moneen otteeseen hehkuttavat kotiutumistani, tietyt asiat jaksavat edelleen hämmästyttää.

Kerran pari viikossa saa kokea itsensä afrikkalaislapseksi. Vedenhakumatka on kyllä aika lyhyt, muta sitäkin mutaisempi ja yleensä myös sisältäen muutaman alkoholialan ammattilaisen. Pullot rypistyvät viileässä ilmassa ja vesi painaa. 5 litraa juomakelpoista vettä maksaa 17 ruplaa, ja sitä saa pelkästään tälle asialle omistetusta pienenpienestä kioskista. Tiirailemalla kioski näkyy huoneeni ikkunasta, mutta voi kuinka tuo matka tuntuu toisinaan olevan hankala taittaa.
Pysähdyin kuvaamaan vesipullon kanssa asuntolaa. Mun ikkuna oikeassa alanurkassa tuo pimeä suorakulmio. Huomaa raikkaan harmaa väritys. Keskelle mutaa on sentään laittomasti parkkeerattu muutama lada.


Vähemmän romanttista Venäjä-kuvaa tarjoaa myös mahani toiminta. Säästän yksityiskohdat muualle, mutta sanotaanko vaikka että kunnolla toimiva maha on noussut kolmen viime viikon aikana yllättävän toivottavaksi asiaksi.

En tiedä mistä tämä johtuu. Siimaeliö mahassa? Kieltäydyn keittämästä pastojanikin pullovedessä tai käyttämällä hampaidenpesussa maksullista vettä. Tai sitten Kazanin kebab-paikka oli tuhoisa. Tai sitten vain stressaan venäjän kielen osaamattomuudestani.

Mikä on ollut eräs hienoimpia asioita huomata venäläisistä on heidän karvaisuutensa. En ole enää se karvainen, vaan sulaudun joukkoon. Olen naurettavuuteen asti iloinen tästä asiasta.
  Venäläiset ovat paitsi karvaisia,myös jotenkin suloisia, viattomia, kuin tietämättömiä oikeasta maailmasta. Tai sitten se on vain tämä pikkukaupunki-efekti. Tämä saa vain tuntemaan itsensä vanhaksi, vaikka en voi itsekään paljon maailman julmuuksista mitään sanoa tietäväni.



maanantai 11. marraskuuta 2013

Oodi ujoudelle

(Tai sunnuntaipäivän paatos part.2. Ajattelin ensin vain laittaa kuvia tiikereistä ja jääkarhuista)

Olen ujo.

Ujous on  epävarmuuden tunne, joka johtuu esimerkiksi muiden ihmisten seurasta tai muille ihmisille puhumisesta. (Wikipedia) 
Mikään ei tässä maailmassa ole ehkä pelottavampaa kuin toiset ihmiset. Eläimet tai luonto voi tappaa, mutta vain ihminen voi tuhota.

Tiikeri. Eläintarhassa.

Koska parasta elämässä kuitenkin ovat ne toiset ihmiset, on riski ottamisen arvoinen.

Mutta ihmisille puhuminen ja siitä vielä askelta pidemmälle, tutustuminen, on pelottavaa. Lähestyminen vaatii hullua uhkarohkeutta, koska toisen aikeista ei voi tietää mitään- suomeksi: pataan voi tulla ja kovaa.
En ole koskaan ollut se ihminen, joka voi vain kävellä ihmisten luokse ja aloittaa puhumisen. Olen enemmänkin ollut sitä tyyppiä, jonka kanssa istutaan vaivautuneina hiljaa, eikä kumpikaan tiedä mitä pitäisi sanoa. Sosiaalisten suhteiden historiani on yhtä kiusallista hiljaisuutta.

Täällä kuvailin itseäni ujoksi. Keskustelukumppanini purskahti  epäuskoiseen nauruun. 

Puhun ihmisille. Juttelen. Kyselen kuulumisia. Nauran ja vitsailen.
Ehkä osa tästä tulee jo luonnollisesti, ainakin sosiaalisena oleminen ei enää vaadi jatkuvaa ponnistelua. Ja olen jatkanut näin yli kolme kuukautta. 

Olen ujo. Täällä sitä ei ehkä kukaan usko, mutta olen ujo. Olen epävarma itsestäni muiden ihmisten seurassa, totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että olen epävarma itsestäni myös aivan itsekseni. Tietoisuus siitä, että edessä on uusia ihmisiä, joille pitäisi sanoa jotain, vääntää vatsaa ja valtaa ajatukset.  Etsin aivojeni sopukoista potentiaalisia menestyksekkäitä keskustelunaiheita, yleensä turhaan. Olen varma, että ravintolassa viereeni istumaan päätyvät kiroavat huonoa onneaan. Olen edelleen varma, että minua ei kutsuta bileisiin, syömään tai elokuviin.

Izhevskiläisen eläintarhan jääkarhuja


Olen täällä sama ujo ihminen, mutta olen puskenut itseäni tiiliseinää vastaan niin kauan, että taistelu käy jo luonnostaan. Olen itsevarmempi täällä, mutta en ole varma onko se syy vai seuraus pakkososiaalisaatiosta.


Kaikesta tästä kokemastani johtuen näen punaista joka kerta kun löydän, "voinko lähteä vaihtoon, koska olen ujo?"- tyyppisiä kysymyksiä. Tiedän, että en voi tietää toisten ihmisten tilanteita,mutta voin myös kertoa ettette te tiedä minun ja että kukaan, ei kukaan,olisi yläasteella arvannut minun löytyvän nyt täältä. En edes minä itse.

Mutta vastaus kysymykseen: Voit lähteä. Kukaan ei ole liian ujo vaihtoon, koska ujommaksi kuin mitä Suomessa on, ei muuallakaan pääse. Jos on yksin ja peloissaan Suomessa, on aivan sama olla yksin ja peloissaan jossain muualla. Itselleni päätös hakea tänne viime keväällä oli ehkä siksi niin helppo, koska olin yksin Helsingissä.

En halua sanoa, että olen "parantuntut ujoudesta", koska siitä ei voi eikä tarvitse parantua, koska se ei ole sairaus. Olen vain ylpeä itsestäni. Olen ylpeä kaikista ujoista tyypeistä.

Sosiaalisia tilanteita kannattaa pelätä, koska ne ovat pelottavia.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Kysymys ilman kysymysmerkkiä on lause

Palautin eilen kaksi esseetä Suomen ja Venäjän historiasta, kirjoitin niitä aamuneljään. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kuin tänä syksynä kirjoitin esseen, ja muistin taas miksi pidän opiskelusta. Istuin yliopiston pienessä lukusalissa lukemassa punaisesta, ei-niin-pienestä kirjasta, Cambridgen julkaisujen käsitystä Venäjän 1900-luvun alun historiasta. Englanniksi, valitettavasti.
  Yöllä eksyin wikipedian ihmeellisen maailmaan ja löysin mieltä pyörrytäviä faktoja, kuten se, että Aleksadr Kerenski ja Lenin ovat syntyneet samassa kaupungissa ja että esimmäisen isä oli jälkimmäisen opettaja.
Mutta jotain lumoavaa siinä on, kun yrittää saada erinäisiä palasia yhdeksi tarinaksi ja sitten huomaa, että on käytännössä kirjoittanut että Venäjän alle joutuminen 1800-luvun alussa oli paras asia mikä Suomelle oli tapahtunut. (Mutta kun se nyt vähän niin kuin oli! Olin ehkä hiukan vieraskorea)


Pimeys tulee yhä aikaisemmin, istun pimeässä huoneessa koneen edessä aivan kuten huonetoverini omalla sängyllään, ja niinkuin arvatenkin suurin osa asuntolan ihmisistä. Nykyajan teknologia lähentää ihmiset kaukana, mutta erottaa lähellä. 
Toisaalta en kestäisi jatkuvia yhteisiä illallisia keittiössä tai illanistujaisia kolmeen asti yöllä. Mutta jos muutama päivä on hiljaista, niin kohta pyörin itse keittiössä etsimässä juttuseuraa. 

Kuva on Kazanista, matkakaverin kamerasta. Ei täällä näin kauniita katuja ole.


Olen aika paljon pohtinut jämähtämistäni, Viikot alkavat muistuttaa toisiaan, jopa siinä määrin, että pohdin kymmenisen minuuttia montako viikkoa sitten kävinkään Kazanissa, tai mitä teinkään viime perjantaina. Lempipäiväni on ehkä tiistai, silloin nautin vain yhdestä venäjän tunnista, sen jälkeen voi syödä yliopistolla, sen jälkeen ottaa päiväunet, opiskella, käydä kaupassa, katsoa internetistä asioita tai pestä pyykkiä ja illalla nähdä kavereita ja kävellä  tihkusateessa ympäri Izhevskiä. Pitkästyttääkö jo?

Mutta näinhän sen pitääkin mennä, kotona kuulukin olla hiukan tylsää. Aina ei vain voi olla kivaa. Ja siis olen tämän tajunnut jo aikaisemmin, en ole elänyt lähes kahtakymmentäkolmea vuotta luullen, että elämä on pitkä ihana leikki. Alkuaikojen uutuudenviehätyksestä on jäljellä jokapäiväinen turhautuminen kielitaidon puutteeseen, elämän pikku vaikeuksiin. 

Aloitin tämän kirjoittamisen eilen perjantaina. Ollessani hyvässä vauhdissa piehtaroimassa tavallisuudessani, sain kutsun lähteä pelaamaan pingistä. Takki päälle ja matkaan. Oli hauskaa, voitin vain espajalaisen tytön, mutta en ollut silti niin huono kuin pelkäsin. Kokeilin biljardia, mutta en ymmärtänyt sääntöjä, joissa palloja ilmeistyi koko ajan lisää pöydälle. Seikkailimme myös tyhjässä jäähallissa; katsomossa, cheerleader- lavalla, vaihtoaitioissa ja lopulta jäälläkin. Koska joku oli jättänyt oven auki.

Ironista.



tiistai 29. lokakuuta 2013

Казань, baby!

                                                                                                                                        

Kazan on ihana kaupunki, vaikka sanon näin lähes jokaisesta matkailemastani kaupungista.

Nousin perjantai-iltana kello kymmenen jälkeen Kremlskajan metropysäkin aukosta vain kohtaamaan tämän näyn.

Ihmeellinen tuhannen ja yhden yön satulinna- moskeija.


Voisin täyttää postauksen pelkästään kuvilla moskeijasta.Moskeija edestä,takaa,läheltä,kaukaa,istuu,makaa. Kävin myös sisällä, ensimmäistä kertaa elämässäni moskeijassa. 

Olin liikenteessä toisen suomalaisen, suomen kielen opettajan kanssa. Matkustimme plaskartassa Izveskistä Kazaniin ja asemalla katsoimme kauhuissamme kun samaan junavaunuun kiipesi jääkeikkokasseineen kaksi joukkueellista pikkupoikia. 12-14-vuotiaat pojat tuijottivat meitä avoimesti, huvittuneina oudosta kielestämme ja vaikuttuneina matkaseuralaiseni vaaleudesta. Viereisellä alapedillä matkusti erään kiekkojuniorin äiti ja päädyin syömään hänen tarjoamia eväitä: teetä, voileipiä, kuivattuja omenoita ja suklaata. Pojat uskaltautuivatt juttelemaan asti, tosin juttelu on tulkittava tässä hiukan laveasti; pääosin keskustelumme pohjautui venäläisten jääkiekkoilijoiden luettelemiseen ( Datsjuk lausutaankin Datshuk), Angry birdsin pelaamiseen sekä poikien aksentilleni naureskeluun. Pojat tunnistivat Niko Kapasen ja Jarkko Immosen nimet heti, mutta Selänne, Koivu tai Granlund eivät soittaneet mitään kelloja.


Kanava, jossa ui sorsia

...ja sama yöllä.

Muutamia hienoja ortodoksikirkkoja.


Hostellimme oli suoersiisti, täysin erilainen kuin mielikuvalla Kazanin halvin hostelli voisi saada. Ensimmäisen yön nukuin, toista en niinkään, koska eihän viikonloppureissulla nukuta. Niillä kävellään niin että jalkoihin sattuu ja kengät kuraantuvat. Suomalainen matkaseuralaiseni onnistui hankkimaan rakon jalkaansa jo ennen kuin loput matkaseuralaiset, suomalainen poika, espanjalaiset tytöt ja saksalainen ja espanjalainen opettaja liittyivät seuraamme lauantai-iltapäivästä. 
Yrittämässä kirkon sisäpihalle, portti oli lukossa. Kirkon sisällä restauroitiin ikonostaasia rättien ja vesisangon avulla. Miehet kuurasivat maalauksia hoippuvilla tikkailla ja hinasivat ruosteista vesiämpäriä köyden avulla ylös.



Väli-Amerikka keskellä Tatarstania


Kävimme kahdessa todella erilaisessa museossa, neuvostoaikaista elämää esittelevässä ja Tatarstanin historiaa valottavassa. Ensimmäinen museo oli tavararäjähdys; kitaroita seinillä, ikkunalaudoilla nukkeja, leluja, naulakoissa roikkui laukkuja, rekit pursuilivat vaatteita 50-luvulta 90-luvulle. 

Itselleni hauskinta olivat kuitenkin antiikkinen pöytälätkä-peli ja mustavalkoiset ympäri seiniä ripotellut valokuvat. 




Kazan oli upea, kaunis ja jotenkin länsimaisen tuntuinen kaupunki Izhevskin jälkeen. Ja todellinen Kaupunki, isolla alkukirjaimella. Tajuan nyt, mitä izhevskiläiset tarkoittavat sillä, että Izhevks todella on pieni ja kämäinen. Kuulin, että Lenin ja Tolstoi ovat opiskelleet Kazanin yliopistossa. Voisin olla siellä itsekin nyt. Kauniiden rakennusten, moskeijoiden, kuopista vapaiden katujen, englantia puhuvan metron, H&M:n ja lukuisten ravintoloiden kaupungissa. 

Mutta junassa takaisen tänne tuntui siltä että oli palaamassa kotiin. Hiukan rupuiseen ja tylsään paikkaan, mutta jonnekin minne on siltikin ihan mukava palata.