Oodi ujoudelle

(Tai sunnuntaipäivän paatos part.2. Ajattelin ensin vain laittaa kuvia tiikereistä ja jääkarhuista)

Olen ujo.

Ujous on  epävarmuuden tunne, joka johtuu esimerkiksi muiden ihmisten seurasta tai muille ihmisille puhumisesta. (Wikipedia) 
Mikään ei tässä maailmassa ole ehkä pelottavampaa kuin toiset ihmiset. Eläimet tai luonto voi tappaa, mutta vain ihminen voi tuhota.

Tiikeri. Eläintarhassa.

Koska parasta elämässä kuitenkin ovat ne toiset ihmiset, on riski ottamisen arvoinen.

Mutta ihmisille puhuminen ja siitä vielä askelta pidemmälle, tutustuminen, on pelottavaa. Lähestyminen vaatii hullua uhkarohkeutta, koska toisen aikeista ei voi tietää mitään- suomeksi: pataan voi tulla ja kovaa.

En ole koskaan ollut se ihminen, joka voi vain kävellä ihmisten luokse ja aloittaa puhumisen. Olen enemmänkin ollut sitä tyyppiä, jonka kanssa istutaan vaivautuneina hiljaa, eikä kumpikaan tiedä mitä pitäisi sanoa. Sosiaalisten suhteiden historiani on yhtä kiusallista hiljaisuutta.

Täällä kuvailin itseäni ujoksi. Keskustelukumppanini purskahti  epäuskoiseen nauruun. 

Puhun ihmisille. Juttelen. Kyselen kuulumisia. Nauran ja vitsailen.
Ehkä osa tästä tulee jo luonnollisesti, ainakin sosiaalisena oleminen ei enää vaadi jatkuvaa ponnistelua. Ja olen jatkanut näin yli kolme kuukautta. 

Olen ujo. Täällä sitä ei ehkä kukaan usko, mutta olen ujo. Olen epävarma itsestäni muiden ihmisten seurassa, totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että olen epävarma itsestäni myös aivan itsekseni. Tietoisuus siitä, että edessä on uusia ihmisiä, joille pitäisi sanoa jotain, vääntää vatsaa ja valtaa ajatukset.  Etsin aivojeni sopukoista potentiaalisia menestyksekkäitä keskustelunaiheita, yleensä turhaan. Olen varma, että ravintolassa viereeni istumaan päätyvät kiroavat huonoa onneaan. Olen edelleen varma, että minua ei kutsuta bileisiin, syömään tai elokuviin.

Izhevskiläisen eläintarhan jääkarhuja

Olen täällä sama ujo ihminen, mutta olen puskenut itseäni tiiliseinää vastaan niin kauan, että taistelu käy jo luonnostaan. Olen itsevarmempi täällä, mutta en ole varma onko se syy vai seuraus pakkososiaalisaatiosta.


Kaikesta tästä kokemastani johtuen näen punaista joka kerta kun löydän, "voinko lähteä vaihtoon, koska olen ujo?"- tyyppisiä kysymyksiä. Tiedän, että en voi tietää toisten ihmisten tilanteita,mutta voin myös kertoa ettette te tiedä minun ja että kukaan, ei kukaan,olisi yläasteella arvannut minun löytyvän nyt täältä. En edes minä itse.

Mutta vastaus kysymykseen: Voit lähteä. Kukaan ei ole liian ujo vaihtoon, koska ujommaksi kuin mitä Suomessa on, ei muuallakaan pääse. Jos on yksin ja peloissaan Suomessa, on aivan sama olla yksin ja peloissaan jossain muualla. Itselleni päätös hakea tänne viime keväällä oli ehkä siksi niin helppo, koska olin yksin Helsingissä.

En halua sanoa, että olen "parantuntut ujoudesta", koska siitä ei voi eikä tarvitse parantua, koska se ei ole sairaus. Olen vain ylpeä itsestäni. Olen ylpeä kaikista ujoista tyypeistä.

Sosiaalisia tilanteita kannattaa pelätä, koska ne ovat pelottavia.