я люлъю своею родину

http://www.youtube.com/watch?v=Ut8yRwkEQss


Onko rakkaus tottumista? Onko saamattomuus laiskuutta? Paljonko on tarpeeksi?

Aika pitkään pinnalla pyörinyt ahdistus siitä, mitä haluan, alkaa hiukan ikävälla tavalla konkretisoitua. Poukkoilen sinne sun tänne, ja kun haluaa kaiken, ei saa mitään. Haluan uskoa, että tämä johtuu Venäjästä, sitä on niin helppo syyttää, koska se on vähintään yhtä laaja,outo, täynnä ristiriitaisuuksia, salaisuuksia ja umpikujia kuin ihmismieli.

Osaan jo sen verran venäjää, että saan aikaiseksi puolittaisia sukkeluuksia. En vielä kuitenkaan tarpeeksi selviytyäkseni. Harmittavasti levoton mieli ei ole vain otollinen kirjan edessä istumiselle. Tai sen puoleen oikein millekään muullekaan. Minun pitäisi nyt olla katsomassa jääkiekkoa tai Cafe Blackissa juomassa kahvia ja juttelemassa, mutta sen sijaan istun huoneessa ja poden huonoa omaatuntoa.

Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeinen. Hieno ajatus, mutta ei kyllä toimi käytännössä. Vähän kuin kommunismi, tarkemmin ajatellen. Tai Shotsi- suunnitelmani.

En edelleenkään halua olla missään muualla. Paitsi ehkä muutaman päivän Milanissa kaverin luona. Mutta tämä levottomuus tekee vain hyvää, toivottavasti. Jos rauhoitun joulukuun vaihteessa, olen tyytyväinen. Keväällä pitäisi taas miettiä suuria elämän suuntaviivoja ja niihin päätöksiin pitäisi olla tyyni.

Tämä on siis ollut vähän alakuloisempi päivä, noin lyhyesti. Mutta sitäkin piristi asuntolamme lapsiasukas, kaksi ja puolivuotias irakilainen Hussein, joka purskahti nauruun minun ilmestyttyä keittiöön kirkkaanpunaisessa toppatakissa. Hiukan vanhemmat irakilaiset käänsivät, että näytän kuulemma tomaattikastikepurkilta.

Hämmentynyt tomaattipurkki toivottaa hyvät viikonalut!


(Ja poltetaanko suomalaisissa musiikkivideoissa noin avoimesti? Ylipäätänsä missään muissa kuin venäläisissä?)