Menneet hetket, kadonneet päivät

Ostin eilen helteen keskellä junaliput kotiin.
24.6 kello 22.00 tämä tyttö jättää Izhevskin taakseen ja suuntaa Moskovaan.  Siellä vaihdan optimistisesti puolessatoista tunnissa junaa ja asemaa, ja Helsingin saavutan 26.6 kello 12.17. Kotikaupunkiin pitäisi päästä vielä saman päivän iltana.

Vaikka istuin koneen edessä muutaman hetken ennen kuin kehoitin ystääväni painamaan "osta"- nappia, outo surullisuus ja kaipuu jo möykkynä mahassa, tuntuu jo tällä hetkellä, että on jo aika lähteä.

Hieno kaupunki, mutta ei täällä ihminen koko elämää asu.

Hienoja ihmisiä, tämänhetkisen taipaleeni hienoimpia kenties.

Kuva lauttareissulta "järven toiselle puolelle" Voloshkaan. Tuuli ja lokkeja.

Voloshka. Ja niitä hienoja ihmisiä.

Mutta rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana. Eihän tästä osaisi nauttia jos tämä ikuisesti jatkuisi. Monista asioista suorastaan odottaa pääsevänsä eroon, mutta varmasti jo heinäkuussa muistelen niitäkin nostalogisen haikeana. Toisaalta, jos aika kultaa muistot, ovat toiset kokemukset aika timanttisia.

Ja nyt voisin jatkaa esseiden kirjoittamista. Niitä on kertynyt liikaa, kun mieli guljailisi ulkona, istuisi grillailemassa puistossa, norkoilemassa asuntolan portailla.

+21

Juuri kun olin päässyt kevään tunnelmaan, tuli kesä. Perjantaina oli lämmin, mutta odotin illalla bussia kaulahuivi kaulassa ja sukkahousut jalassa.

Paidattomien kalastajamiesten paluu!

 Seuraava aamuna heräsin siihen, kun itikka pisti varpaaseen ja aurinko paistoi niin, etten ollut aukaista silmiäni koko päivänä. Punkkipelon takia en suunnannut vanhojen kavereideni kanssa metsään, vaan kävelylle tekojärven rantaa pitkin puistoon. Vanhoilla kavereilla viittaan ikään, en ystävyyssuhteen kestoon.

Keskusaukiolla poneja...

...ja värikkäitä paperijoutsenia.

Join kylmää Fantaa keltaisesta tölkistä, sotkin uudet ballerinani kuumaan hiekkaan, huljuttelin varpaita suihkulähteessä, tanssahtelin paikallisten amisten autoista kaikuvan venäläisen räpin tahtiin, istuin laiturin puisella kaiteella, otimme lukuisia poseerauskuvia, kävimme kahvilassa syömässä keittoa ja join myös Pushkinin mukaan nimettyä kylmää kahvia...

...hikoilin löysän teepaitani pyykkikori-kelpoiseksi, poltin nenäni ja dekolteeni punaiseksi auringossa, enkä edes huomannut sitä kuin illalla peilin edessä, ostin kaksi uutta t-paitaa, ja illalla söin sipsejä ja juttelin henkeviä paahtavan kuumassa asuntolassa.

Puoli päivää kuljin likaisissa hiuksissa, koska olin ollut liikkeessä edelliskeskipäivästä asti, mutta se ei haitannut ollenkaan. 

Harvoin muistan nauttia siitä tunteesta, että kaikki on hyvin, vaikka huoletkaan eivät ole kaukana.

En edelleenkään tiedä, mitä elämässä syksyllä tapahtuu.

Ja se huolettaa. 

Mutta eilen olin niin onnellinen, että pyytelin ihmisiltä anteeksi. Haluan toisinaan takaisin Suomeen, ja olen ihan tyytyväinen, että tämä (tarkoittaen nykyistä elämääni) on kohta ohitse. Tietoisuus siitä ei yhtään vähennä eilistä onnellisuuttani. 

Tänään onneksi olin jo vähän tutumman melankolinen. Ihmiset täällä olisivat voineet vaikka huolestua.

Rannalla."Tervetuloa". 

Menestyksekästä opiskelujen välttelyä

                                             
Keskusaukiolla en  katsellut univormupukuisia miehiä kantamassa epäilyttävän punaisia lippuja, vaan onnellisia perheitä nauttimassa auringosta. Lapset matkustivat isiensä olkapäillä ja kantoivat käsissään totisina kukkia, joita lahjoittivat vastaan tuleville veteraaneille, vanhoille sedille, jotka olivat pukeutuneet tummanvihreisiin univormuihin ja rivistöön kunniamerkkejä.
Istuin intialaisen huonetoverini kanssa nurmikolla, ja kaikki luulivat meitä amerikkalaisiksi.

Jätän voiton päivän poliittisen puolen huomiotta. Epäkorrekti termi. Enkä varmasti tajua juhlapäivän kaikkia aspekteja, koska lähtökohtaisesti suhtaudun asiaan niin penseästi.
 Yltiöisänmaallisuus kuuluu mielestäni vain urheiluun.


Kevään lämpimimmästä päivästä johtuen ihmiset olivat yleisesti ottaen iloisella mielellä; kirkkaita mekkoja, aurinkolaseja, muutama skeittari ja totisia teinejä. Kuten suomalaisystäväni täällä huomasi, teinit ovat Izhevskissä hämmentävän totisia, kikattelu puuttuu. Tästä johtuen heistä huokuu tympääntynyt, jopa vakava vaikutelma, mikä sopii huonosti yhteen lantiofarkkujen ja kävelykelvottomien korkokenkien kanssa.

Ilmeisesti osaa syy hymyilemättömyyteen on ajatus siitä, että turhan päiten hymyily ja kikattelu on tyhmyyden merkki. Ainakin yksi ylpeästi iloinen tyhmyri ilmoittautuu.

Ja asiaan aivan kuulumattomasti, päädyin viime viikonloppuna kaverinini ehdotuksesta alueelle, joka oli minulle entuudestaan tuntematon. Lähiöön, luvalla sanottuna. Izhevskin tekojärven rannassa oleva tehdas näyttää aivan samanlaiselta kuin missä Homer Simpson on töissä, ja sen ohittamalla pääsee alueelle, missä tuoksui grillattu ruoka, tiet olivat hiekkaisia ja talot puusta. Vaikka alue on kuulemma vaarallinen, en tuntenut oloani siellä turvattomaksi, kuten en ole tuntenut vielä kertaakaan Izhevskissä.

Menimme katsomaan hylättyä sairaalaa.

Kaverini kertoi olleensa viime kesänä sisällä. Innostuin ja halusin itsekin päästä katsomaan. Valitettavasti pihalla seisoskeli puolisenkymmentä gobnikkia, eli niitä  tyyppejä jotka harrastavat slaavikyykkyä ja kuvittelevat olevansa tosi kuuleja, koska pukeutuvat feikkiadidakseen, juovat olutta keskellä päivää ja hakkaavat toisinaan ihmisiä ilman syytä.

Onneksi kuitenkin joukko kuitenkin katosi jonnekin ja pääsimme lähemmäksi taloa, joka tuntui hiukan pelottavalta. Kaverini jäi ulos vahtimaan emokoiraa, joak saattaisi haluta suojella pentujaan, jotka luultavasti köllöttelisivät jossain päin taloa, ja itse pujahdin sisään.

Paikka oli aivan palasina ja vähäinen ehjä seinätila oli grafitien peitossa. Varovaisena, koska pelkäsin emokoiraa ja mahdollisesti myös godnikkijoukkoa, siirryin ensimmäisen huoneen läpi käytävään, jossa oli vaikea kävellä, koska varsinaista lattiaa ei ollut. Ja eräästä oviaukosta joku katsoi minua. Ensimmäisen ajatuksen - kummitus - jälkeen tajusin, että se joku oli talossa asuva koditon. Vaikka tämä tieto ei juuri rauhoittanut, tiedustelin kohteliaasti olisiko mahdollista kiivetä toiseen kerrokseen asti. Koditon mies vastasi yhtä kohteliaasti, ettei suosittelisi sitä. Uskoin, ja poistuin melko nopeasti. En tajunnut, että mies seurasi minua ulos asti ja lopulta hän ja kaverini kävivät ystävällisen keskustelun minun ihmetellässä vieressä, miten ihmeessä hän on selvinnyt kylmän talven ylitse, vaikka talossa ei edes ole ikkunoita.

Tuntui hiukan syylliseltä sen jälkeen suunnata pitsalle ja ei-omaan-mutta-ainakin-lämpimään-tai-tällä-hetkellä-tukahduttavan-kuumaan-huoneeseen.

Herättelemistä

Olin tutustunut venäläisiin ennen Izhevskiä käytännössä vain asiakaspalvelijana, venäläisiä Helsingissä kun kesäaikaan riitti.

(...ja nyt tarkemmin ajatellen, elämäni tulee varmaan tästä eteenpäin olemaan jaettuna EI:hin ja JI:hin- ennen ja jälkeen Izhevskin)

Kuvissa normipäiväni: neljänne kerroksen lukujärjestys-seinä, josta yritän selvittää, minne tänään pitäisi suunnata, Aurora parkista haettu salaatti ja guljailulenkillä bongattu tavarajuna.

Ensimmäisien kuukausien "ai, nekin ovat vain ihmisiä"- vaiheesta olen päässyt todella mylläämään omia ennakkoluuloja oikein kunnolla. Ei, kaikki venäläiset eivät kulje karvalakeissa, juo vodkaa ja jonota aamulla kuppoihin ostamaan sitä lisää, pukeudu minihameisiin tai edes korkokenkiin, slaavikyykkää, käytä turkkeja, aja Ladalla tai ota itseään liian vakavasti.

Suurin osa nuorista ei kaipaile Neuvostoliiton aikoja, babushkoista ja dedushkoista sen sijaan tietojeni mukaan suurin osa näin tekee. Putinkin on vallan kahvassa edelleen kuulemma vanhemman kansanosa ansiosta. Muut Putiniin tuntuvat olevan aika kyllästyneitä - jopa venäjän kielen opettajani liittyi Putinin kustannuksella kevyesti vitsailevaan keskusteluumme.

Amerikka puolestaan tuntuu edelleen olevan kova juttu - tosin toisella tavalla kuin ennen, mahdollisesti. Eurooppa myös näyttäytynee jonkinlaisena satumaana - myytti, jota olen innokkaasti purkamassa. Mutta onhan se kummallista ja epäreilua, että Suomen valtio maksaa opiskelijalle opiskelusta enemmän kuin jotkut työssäkäyvät aikuiset saavat täällä palkkaa.

Venäläinen asiakaspalvelija on edelleen mielestäni hyvin töykeä, mutta venäläinen ystävä on kaikkea muuta. Välillä edelleen vilpittömästi yllätyn, miten vaivattomasti ja aidosti venäläisiltä ystäviltäni luonnistuu auttaminen, huolehtiminen ja miten pyyteettömästi he auttavat, kun en apua osaa edes pyytää. Ja kaikki tämä ennen kuin edes tajusin, miten hyviä ystäviä olemme.

Hidas suomalainen ei ole pysyä perässä.

Ei vappua

Venäjällä juhlitaan toisen maailmansodan päättymistä, pääsiäistä, nimipäiviä, synttäreitä, uutta vuottaja ties mitä muuta, mutta työväenjuhla ei ole yksi juhlan aiheista.Vapaapäivä 1.5 toki on, mutta esimerkiksi lähikauppakeskus Aurora park oli auki aivan normaalisti, mikä oli pelastus ainakin tälle laiskalle ruuanlaittajalle - sain annokseni valmissalaattia luonaaksi.

Kaduilla näkyi ihmisiä ilmapallojen kanssa, muuten päivä ei erottautunut juuri tavallisesta vapaapäivästä.
Eilen illallakaan kaduilla ei näkynyt ketään, puolalaisten animaatiolyhytelokuvien jälkeen kävelin lähes tyhjiä katuja asuntolalle, jota kutsun kodiksi enää alle kaksi kuukautta.

Puolalaisen elokuvaviikon lisäksi olen viettänyt aikaa udmurttiteatterissa, jossa järjestettin lauantaina tapahtuma, jossa eri udmurttilauluryhmät pääsivät esiintymään.Kaikenkaikkiaan tapahtuma venyi neljä ja puoli tuntiseksi, missä mielestäni oli kaksi tuntia ilmaa. Kuinka monta samanlaista esitystä naimisiinmenolauluista ja ruokailulauluista voi kuulla?

Mutta mekkoja, kaulakäätyjä, liivejä, kuviollisia sukkia, huiveja ja esiliinoja katsellessa keskityin kahden tunnin jälkeen miettimään, pitäisikö itsekin viettää aikaa muutama mekko päällekkäin puettuna.

Ja ne mummot, voi hyvänen aika kuinka suloisia, ja lyhyitä. Udmurtit ovat oikeasti lyhyitä, udmurttikaverini yltää minua vain olkapäälle.

Hääjuhlissa tarjoiltiin luultavasti vodkaa laulun ohessa.

Ja nämä pikkutytöt olivat kuin nukkeja, mutta ääni varsinkin pienemmällä oli kuin aikuisella, en tiedä mistä se oikein tuli.

Söpöjä pikkupoikia! Lapsikuumetta havaittavissa, oho.

Vihreän lehmän arvoitus ei oikein auennut minulle, eikä ihmekään, koska kaikki selostus samoin kuin laulut olivay udmurtiksi.

Miehet olivat hillitymmin pukeutuneet ja keskittyivät sivussa soittamaan harmonikkaa.

Joku hämärän peittoon jäänyt häätraditio. Arkussa ilmeisesti myötäjäisiä. Tai huomenlahja. 

Lankkua pitkin sipsuttelua.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen viime viikkojen kulttuuriaktiivisuuteen. Jostain kun löytyisi intoa opiskella, esimerkiksi venäjän kielen mahdottoman ärsyttäviä verbejä, joissa mennään, tullaan, mennään jonkun kanssa, pysyvästi, vain käymään, kuljetetaan kulkuneuvolla tai ilman, edestakaisin tai yhteensuuntaan, piipahdetaan, mennään sisälle asti tai vain johonkin pisteeseen, joidenkin pisteiden välillä, määränpää tiedossa tai ilman määränpäätä.....

Eikö vaikka kaksi liikeverbiä olisi ihan tarpeeksi?

Jos (KUN,KUN) nämä sisäistän, olen mestari.