Menneet hetket, kadonneet päivät

Ostin eilen helteen keskellä junaliput kotiin.
24.6 kello 22.00 tämä tyttö jättää Izhevskin taakseen ja suuntaa Moskovaan.  Siellä vaihdan optimistisesti puolessatoista tunnissa junaa ja asemaa, ja Helsingin saavutan 26.6 kello 12.17. Kotikaupunkiin pitäisi päästä vielä saman päivän iltana.

Vaikka istuin koneen edessä muutaman hetken ennen kuin kehoitin ystääväni painamaan "osta"- nappia, outo surullisuus ja kaipuu jo möykkynä mahassa, tuntuu jo tällä hetkellä, että on jo aika lähteä.

Hieno kaupunki, mutta ei täällä ihminen koko elämää asu.

Hienoja ihmisiä, tämänhetkisen taipaleeni hienoimpia kenties.

Kuva lauttareissulta "järven toiselle puolelle" Voloshkaan. Tuuli ja lokkeja.

Voloshka. Ja niitä hienoja ihmisiä.

Mutta rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana. Eihän tästä osaisi nauttia jos tämä ikuisesti jatkuisi. Monista asioista suorastaan odottaa pääsevänsä eroon, mutta varmasti jo heinäkuussa muistelen niitäkin nostalogisen haikeana. Toisaalta, jos aika kultaa muistot, ovat toiset kokemukset aika timanttisia.

Ja nyt voisin jatkaa esseiden kirjoittamista. Niitä on kertynyt liikaa, kun mieli guljailisi ulkona, istuisi grillailemassa puistossa, norkoilemassa asuntolan portailla.