Lopullinen rakkaudentunnustus

En uskonut, että yksi pieni päätös (tai oikeammin ehkä päätösten sarja - loppujen lopuksi jäljet johtavat Alexandr Ovetchkiniin ja Moskovan MM-kisoihin 2007 – siinäpä kaunista historiaa kerrottavaksi jälkipolville), pieni, impulsiiviselta tuntuva päätös johtaa elämän muuttumiseen.  

Alexandr Ovetchkin onkin varmaan ainut asia, mikä Venäjässä minulle tuotti pettymyksen. (Kävi ilmi, että mies ei olekaan luonnossa yhtä puoleensavetävä kuin kuvien ja videon välityksellä.)

Kaikki, mitä Venäjästä tiesin, arvailin, oli kuullut, olin kuullut jonkun tietävän tai vain epäilin, oli jollain tasolla totta. Kaiken tämän päälle tuli vielä se kaikki uusi, jota en ole vieläkään täysin sisäistänyt.

Mikään ei järkyttänyt lopullisesti, ei kauhistuttanut kuoliaaksi. Moni asia puolestaan vei sydämen. 

Kuvat yhdeltä viimeisimmistä kävelyistä. Näkymä asuntolan ovelta, moskeija, graffiteja, lähikaupan suklaaseinä ja yksi sivukaduista.

Tällä hetkellä tiedän, että tämä kaikki muutti minua, jo pelkästään uusien-kirjaimellisesti eri puolelta maailmaa- saatujen ystävien kautta. Koko maailmaa tuntuu taas avoimemmalta ja rajat kaadettavilta.

Olen järjettömän kiitollinen itselleni, että lähdin. Kiitollinen ihmisille, jotka sanoivat, että mene. 

Elämäni paras vuosi.

 Ei helpoin tai mukavin tai tuotteliain, mutta sellainen, joista kerrotaan tarinoita vielä vuosikymmenten päästäkin. Ja luultavasti niiden ihmisten kanssa, joihin siellä tutustuin. 

Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessakin tiedän itse, että Venäjä on mahdollisuus. Maa on kaunis, täynnä potentiaalia, älykkyyttä, ystävällisyyttä, ideoita, tunnetta ja toimintaa. Nämä eivät tietenkään sulje pois niitä ilmiselviä kyseenalaisia asioita, mutta jos hyvää ei niiden takaa näe, on vika katsojassa. Tai sitten ei ole nähnyt mitään.

                                         Huomisesta en tiedä, mutta eilinen pysyy mielessä aina.

Saunaa ja suklaata

Melkein minuutilleen kolme päivää sitten saavuin Helsingin Rautatieasemalle Moskovasta Tolstoi- junalla. Helsinki oli tuulinen, kolea ja erittäin suomenkielinen, mutta toisaalta myös silmiinpistävän monikansallinen - tajusin samalla, että se nyt johtuu vain siitä, että edellinen vuosi kului kaupungissa, joka ei ole.

Vanhempani työnsivät minut saunaan heti kotiin Itä- Suomeen päästyäni, ja ruokkivat keittiössä jonka puhtautta ihmettelin tovin jos toisenkin. Voi olla, että alan itsekin tekemään taas ruokaa. Toisaalta äiti kokkoaatällä hetkellä aivan tarpeeksi.

Viimeiset viikot Izhevskissä olivat tunteellisia, jos näin laimeasti voidaan ilmaista. Itkin ja nauroin vuorotellen, yleensä niin että itkusta kuoriutui naurua ja naurusta itkua. En pysty kertomaan miten ikävä minun oli nousta junaan Izhevskin juna-asemalla, kun tärkeimmät ystäväni jäivät laiturille. Junaemäntä huuteli minua junaan, kun halailin vielä ihmisiä ja vaunussa kiirehdin ikkunaan, joka hyyrystyi itkustani.
Ensimmäinen yö junassa Moskovaan oli vaikein, nyyhkytin hiljaa valkoisiin junalakanoihin.

Seuraavana aamuna Vladimirista nousivat junan kyytiin italialaisia, jotka ottivat matkatekemisekseen italian opettamisen venäläisille. Lainasin eräälle heistä saippuaa ja ajauduin hämmentävään keskusteluun, jossa minä puhuin venäjää ja hän italiaa ja ihmettelimme yhdessä junan vessaa.
Eräs venäläinen herrasmies halusi keskustella kanssani Ukrainan kriisistä, oli erittäin vaikuttunut siitä, että olin viettänyt vuoden nimenomaan Izhevskissä - eihän kukaan venäläinenkään siellä käy- ja siitä, etten pelännyt matkustaa yksin. Kysyin, mitä pelättävää minulla olisi ja vastaukseksi hän luetteli erinäisiä käsiasemerkkejä.

Pahamaineinen Izhevskin juna-asema

Moskovassa oli optimistisesti varannut puolitoista tuntia vaihtoaikaa, mikä osoittautui varsin riittäväksi, vaikka jouduin myös turvautumaan metroon asemien vaihdossa. Moni ihmetteli, miksi tulin takaisin Suomeen Moskovan kautta, mutta se on minulle Pietaria tutumpi kaupunki, kiitos helmikuisen viikon.
Moskova näytti hämärtyvässä illassa uskomattoman kauniilta. Jos ei koskaan lähde, puuttuu paluutkin. Koen sen kaupungin vielä.

Yksi Izhevskin maamerkeistä, krokotiili puvuntakissa.

Vaikein osa rinkan, lentolaukun ja läppilaukun kanssa junien välillä palloillessa oli rinkan selkään saaminen. Juna-asemalle astuttaessa laukut on laitettava läpivalaisuun, enkä olisi Leningardskajalle sisään astuessani selvinnyt matkaa jatkamaan ilman supermukavan moskovalaisen pukuherran apua, joka nosti rinkan selkääni. Kiitellessäni vuolaasti hän ihan aiheesta ihmetteli, mitä ihmettä olen pakannut mukaan. Halusin kertoa, että rinkka on täynnä kukkamekkoja.

Tällä hetkellä koko Izhevsk-seikkailu tuntuu kuin unelta, en voi uskoa, että olen ollut poissa lähes vuoden. Pari päivää on mennyt nukkuessa, ihmetellessä, pyykin pesussa ja ajatusten kasaamisessa. Tarvitsen vielä muutaman kävelylenkin ja muutaman palan Fazerin sinistä. Sitten olen toivottavasti kykenevä syvällisempiin analyyseihin. Tällä hetkellä kun Izhevsk tuo minulle mieleen unen, johon on kova ikävä.

En mä iloitse, sure, huokaa...vielä.

Perjantaina oli Venäjä-päivä, ja samalla myös Izhevskin synttärit.

Päivä tullaan henkilökohtaisessa historiassani tuntemaan myös päivänä, jolloin huonetoverini yhdeksän kuukauden ajalta, kirjaimellisesti eräs läheisimmistä henkilöistäni Venäjällä, lähti pois.
Tarkemmin sanottunu Jekaterinburgin kautta Irkutskiin Baikalin rannalle ja sielät Mongoliaan , Kiinaan, Hongkongiin ja lopulta kotiinsa etelä- Intiaan.

Illalla katselimme paksussa sumussa ilotulitteita, ennen sitä söimme etelä- Ranskan tyyliin sisustetussa ravintolassa ja vielä ennen-ennen sitä autoin mattimyöhäistä pakkaamaan. Sain palkkioksi kirjavan mustalaishameen ja luvattoman tyylikkäät haaremihousut, joiden kirjailu huutaa intiaa joka suunnasta.

Noin muuten kesäkuu on mennyt liian nopeasti.
Viisi esseetä on tarpeeksi eikä venäjän kielioppikaan enää kovin kiehdo, kun ulkona lämpötila huitelee plus kolmessakymmenessä, taskussa polttelee kuukaudeksi ostettu salikortti, jolla pääsee uimaan, salille, pilatekseen ja saunomaan sekä ukkosmyrkyssä voi eksyä presidentin virkarakennuksen edustan puistoon pussailemaan puun alle.

Jäähyväiset aiheuttavat suurta draamaa, välillä en tiedä elänkö espanjalaista tenelovelaa, venäläistä saippuaoopperaa vai ihan vain kaurismäkeläistä elokuvaa.

Rinkka on kuitenkin nostettu jo lattialle. Final countdown.

Menneet hetket, kadonneet päivät

Ostin eilen helteen keskellä junaliput kotiin.
24.6 kello 22.00 tämä tyttö jättää Izhevskin taakseen ja suuntaa Moskovaan.  Siellä vaihdan optimistisesti puolessatoista tunnissa junaa ja asemaa, ja Helsingin saavutan 26.6 kello 12.17. Kotikaupunkiin pitäisi päästä vielä saman päivän iltana.

Vaikka istuin koneen edessä muutaman hetken ennen kuin kehoitin ystääväni painamaan "osta"- nappia, outo surullisuus ja kaipuu jo möykkynä mahassa, tuntuu jo tällä hetkellä, että on jo aika lähteä.

Hieno kaupunki, mutta ei täällä ihminen koko elämää asu.

Hienoja ihmisiä, tämänhetkisen taipaleeni hienoimpia kenties.

Kuva lauttareissulta "järven toiselle puolelle" Voloshkaan. Tuuli ja lokkeja.

Voloshka. Ja niitä hienoja ihmisiä.

Mutta rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana. Eihän tästä osaisi nauttia jos tämä ikuisesti jatkuisi. Monista asioista suorastaan odottaa pääsevänsä eroon, mutta varmasti jo heinäkuussa muistelen niitäkin nostalogisen haikeana. Toisaalta, jos aika kultaa muistot, ovat toiset kokemukset aika timanttisia.

Ja nyt voisin jatkaa esseiden kirjoittamista. Niitä on kertynyt liikaa, kun mieli guljailisi ulkona, istuisi grillailemassa puistossa, norkoilemassa asuntolan portailla.

+21

Juuri kun olin päässyt kevään tunnelmaan, tuli kesä. Perjantaina oli lämmin, mutta odotin illalla bussia kaulahuivi kaulassa ja sukkahousut jalassa.

Paidattomien kalastajamiesten paluu!

 Seuraava aamuna heräsin siihen, kun itikka pisti varpaaseen ja aurinko paistoi niin, etten ollut aukaista silmiäni koko päivänä. Punkkipelon takia en suunnannut vanhojen kavereideni kanssa metsään, vaan kävelylle tekojärven rantaa pitkin puistoon. Vanhoilla kavereilla viittaan ikään, en ystävyyssuhteen kestoon.

Keskusaukiolla poneja...

...ja värikkäitä paperijoutsenia.

Join kylmää Fantaa keltaisesta tölkistä, sotkin uudet ballerinani kuumaan hiekkaan, huljuttelin varpaita suihkulähteessä, tanssahtelin paikallisten amisten autoista kaikuvan venäläisen räpin tahtiin, istuin laiturin puisella kaiteella, otimme lukuisia poseerauskuvia, kävimme kahvilassa syömässä keittoa ja join myös Pushkinin mukaan nimettyä kylmää kahvia...

...hikoilin löysän teepaitani pyykkikori-kelpoiseksi, poltin nenäni ja dekolteeni punaiseksi auringossa, enkä edes huomannut sitä kuin illalla peilin edessä, ostin kaksi uutta t-paitaa, ja illalla söin sipsejä ja juttelin henkeviä paahtavan kuumassa asuntolassa.

Puoli päivää kuljin likaisissa hiuksissa, koska olin ollut liikkeessä edelliskeskipäivästä asti, mutta se ei haitannut ollenkaan. 

Harvoin muistan nauttia siitä tunteesta, että kaikki on hyvin, vaikka huoletkaan eivät ole kaukana.

En edelleenkään tiedä, mitä elämässä syksyllä tapahtuu.

Ja se huolettaa. 

Mutta eilen olin niin onnellinen, että pyytelin ihmisiltä anteeksi. Haluan toisinaan takaisin Suomeen, ja olen ihan tyytyväinen, että tämä (tarkoittaen nykyistä elämääni) on kohta ohitse. Tietoisuus siitä ei yhtään vähennä eilistä onnellisuuttani. 

Tänään onneksi olin jo vähän tutumman melankolinen. Ihmiset täällä olisivat voineet vaikka huolestua.

Rannalla."Tervetuloa".