maanantai 25. marraskuuta 2013

я люлъю своею родину

http://www.youtube.com/watch?v=Ut8yRwkEQss


Onko rakkaus tottumista? Onko saamattomuus laiskuutta? Paljonko on tarpeeksi?

Aika pitkään pinnalla pyörinyt ahdistus siitä, mitä haluan, alkaa hiukan ikävälla tavalla konkretisoitua. Poukkoilen sinne sun tänne, ja kun haluaa kaiken, ei saa mitään. Haluan uskoa, että tämä johtuu Venäjästä, sitä on niin helppo syyttää, koska se on vähintään yhtä laaja,outo, täynnä ristiriitaisuuksia, salaisuuksia ja umpikujia kuin ihmismieli.




Osaan jo sen verran venäjää, että saan aikaiseksi puolittaisia sukkeluuksia. En vielä kuitenkaan tarpeeksi selviytyäkseni. Harmittavasti levoton mieli ei ole vain otollinen kirjan edessä istumiselle. Tai sen puoleen oikein millekään muullekaan. Minun pitäisi nyt olla katsomassa jääkiekkoa tai Cafe Blackissa juomassa kahvia ja juttelemassa, mutta sen sijaan istun huoneessa ja poden huonoa omaatuntoa.

Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeinen. Hieno ajatus, mutta ei kyllä toimi käytännössä. Vähän kuin kommunismi, tarkemmin ajatellen. Tai Shotsi- suunnitelmani.

En edelleenkään halua olla missään muualla. Paitsi ehkä muutaman päivän Milanissa kaverin luona. Mutta tämä levottomuus tekee vain hyvää, toivottavasti. Jos rauhoitun joulukuun vaihteessa, olen tyytyväinen. Keväällä pitäisi taas miettiä suuria elämän suuntaviivoja ja niihin päätöksiin pitäisi olla tyyni.

Tämä on siis ollut vähän alakuloisempi päivä, noin lyhyesti. Mutta sitäkin piristi asuntolamme lapsiasukas, kaksi ja puolivuotias irakilainen Hussein, joka purskahti nauruun minun ilmestyttyä keittiöön kirkkaanpunaisessa toppatakissa. Hiukan vanhemmat irakilaiset käänsivät, että näytän kuulemma tomaattikastikepurkilta.

Hämmentynyt tomaattipurkki toivottaa hyvät viikonalut!


(Ja poltetaanko suomalaisissa musiikkivideoissa noin avoimesti? Ylipäätänsä missään muissa kuin venäläisissä?)

perjantai 22. marraskuuta 2013

Näin unelmia haudataan

Suunnittelen paljon tulevaisuutta, tai oikeastaan voisi sanoa, että unelmoin tulevaisuutta.

Muistan kirkkaasti, kuinka uhosin neljä vuotta sitten Kanadan talviolympialaisten aikana työskenteleväni Shotsin 2014 talviolympialaisissa. Lähelle pääsin, 2 300 kilometrin päähän.

Vielä viikko sitten tosin uhosin kurovani tuonkin välimatkan umpeen. Mutta todellisuus taitaa tulla vastaan. Haluan nähdä paljon Venäjää, mutta myös elää täällä Izhevkissä, eikä yhtälö ole kovin hyvä ekonomisesti ajatellen. Sillä rahalla ja ajalla, mitkä päivät Shotsissa veisivät, voin käydä vaikka Irkustkissa tai valloittaa Udmurtian pieniä kyliä.
 Vihaan käytännöllistä ajattelua, mutta nyt luulen, että on käytännöllisempää ja järkevämpää katsella olympialaisia vain televisioista. 

Pahus sentään, luulin että kerrankin olisin todella toteuttanut jotain, minkä olen tarkasti suunnitellut etukäteen. Koska Shotsi 2014- päätös olisikin ollut ensimmäinen. Opiskeluala ja-paikka - jokin äkillinen päätös, ei lapsuuden unelmaa takana. Muutto pois kotikaupungista -  tärkein kriteeri uudelle kaupungille oli se, ettei se ole kotikaupunki. Ensimmäinen vaihto-opiskelu - hain Norjaan, koska ajattelin sinne olevan helpompi päästä kuin Englantiin tai Islantiin, olin oikeassa. Toinen vaihto-opiskelu - päätös hakea Izhevskiin syntyi puoli tuntia ennen hakuajan päättymistä.

Päätös on vaikea. Tuhoan kauniin nelivuotis-suunnitelmani. Ja pidän oikeasti olympilaisista, ideasta, että ihmiset eri puolilta maailmaa kokoontuvat yhteen urheillakseen yhdessä, ei kokoustaakseen tai tappaakseen. Talviolympailaiset siksi, että talvilajit nyt vain ovat lähempänä sydäntäni. Jääkiekko, vaikka kaikki sen puutteet globaalisti ja lajina ymmärränkin, on jotain todella kaunista. Olympiafinaali sytyttää sisäisiä tunnekuohuja, pelasivat siinä mitkä maat hyvänsä. (Vaikka jos nyt toivotaan, niin Venäjä- Suomi loppuottelu, kiitos. Jatkoajalla Rask siesoo päällään ja Selänteen syötöstä Barkov tekee räkämaalin, jolla voitetaan olympiakultaa. Ja sitten maalan Suomen lipun otsaani, enkä pese sitä kuukauteen pois.)

En pysty pitämään suunnitelmiani, en edes sellaista älytöntä ja epärealistista kuin Shotsi 2014. 

Mutta joskus vielä.

 Pyeongchang 2018?

Kuulostaa niin kummalliselta, että voisi toimiakin.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Karvakäsien maa

Vaikka olen moneen otteeseen hehkuttavat kotiutumistani, tietyt asiat jaksavat edelleen hämmästyttää.

Kerran pari viikossa saa kokea itsensä afrikkalaislapseksi. Vedenhakumatka on kyllä aika lyhyt, muta sitäkin mutaisempi ja yleensä myös sisältäen muutaman alkoholialan ammattilaisen. Pullot rypistyvät viileässä ilmassa ja vesi painaa. 5 litraa juomakelpoista vettä maksaa 17 ruplaa, ja sitä saa pelkästään tälle asialle omistetusta pienenpienestä kioskista. Tiirailemalla kioski näkyy huoneeni ikkunasta, mutta voi kuinka tuo matka tuntuu toisinaan olevan hankala taittaa.
Pysähdyin kuvaamaan vesipullon kanssa asuntolaa. Mun ikkuna oikeassa alanurkassa tuo pimeä suorakulmio. Huomaa raikkaan harmaa väritys. Keskelle mutaa on sentään laittomasti parkkeerattu muutama lada.


Vähemmän romanttista Venäjä-kuvaa tarjoaa myös mahani toiminta. Säästän yksityiskohdat muualle, mutta sanotaanko vaikka että kunnolla toimiva maha on noussut kolmen viime viikon aikana yllättävän toivottavaksi asiaksi.

En tiedä mistä tämä johtuu. Siimaeliö mahassa? Kieltäydyn keittämästä pastojanikin pullovedessä tai käyttämällä hampaidenpesussa maksullista vettä. Tai sitten Kazanin kebab-paikka oli tuhoisa. Tai sitten vain stressaan venäjän kielen osaamattomuudestani.

Mikä on ollut eräs hienoimpia asioita huomata venäläisistä on heidän karvaisuutensa. En ole enää se karvainen, vaan sulaudun joukkoon. Olen naurettavuuteen asti iloinen tästä asiasta.
  Venäläiset ovat paitsi karvaisia,myös jotenkin suloisia, viattomia, kuin tietämättömiä oikeasta maailmasta. Tai sitten se on vain tämä pikkukaupunki-efekti. Tämä saa vain tuntemaan itsensä vanhaksi, vaikka en voi itsekään paljon maailman julmuuksista mitään sanoa tietäväni.



maanantai 11. marraskuuta 2013

Oodi ujoudelle

(Tai sunnuntaipäivän paatos part.2. Ajattelin ensin vain laittaa kuvia tiikereistä ja jääkarhuista)

Olen ujo.

Ujous on  epävarmuuden tunne, joka johtuu esimerkiksi muiden ihmisten seurasta tai muille ihmisille puhumisesta. (Wikipedia) 
Mikään ei tässä maailmassa ole ehkä pelottavampaa kuin toiset ihmiset. Eläimet tai luonto voi tappaa, mutta vain ihminen voi tuhota.

Tiikeri. Eläintarhassa.

Koska parasta elämässä kuitenkin ovat ne toiset ihmiset, on riski ottamisen arvoinen.

Mutta ihmisille puhuminen ja siitä vielä askelta pidemmälle, tutustuminen, on pelottavaa. Lähestyminen vaatii hullua uhkarohkeutta, koska toisen aikeista ei voi tietää mitään- suomeksi: pataan voi tulla ja kovaa.
En ole koskaan ollut se ihminen, joka voi vain kävellä ihmisten luokse ja aloittaa puhumisen. Olen enemmänkin ollut sitä tyyppiä, jonka kanssa istutaan vaivautuneina hiljaa, eikä kumpikaan tiedä mitä pitäisi sanoa. Sosiaalisten suhteiden historiani on yhtä kiusallista hiljaisuutta.

Täällä kuvailin itseäni ujoksi. Keskustelukumppanini purskahti  epäuskoiseen nauruun. 

Puhun ihmisille. Juttelen. Kyselen kuulumisia. Nauran ja vitsailen.
Ehkä osa tästä tulee jo luonnollisesti, ainakin sosiaalisena oleminen ei enää vaadi jatkuvaa ponnistelua. Ja olen jatkanut näin yli kolme kuukautta. 

Olen ujo. Täällä sitä ei ehkä kukaan usko, mutta olen ujo. Olen epävarma itsestäni muiden ihmisten seurassa, totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että olen epävarma itsestäni myös aivan itsekseni. Tietoisuus siitä, että edessä on uusia ihmisiä, joille pitäisi sanoa jotain, vääntää vatsaa ja valtaa ajatukset.  Etsin aivojeni sopukoista potentiaalisia menestyksekkäitä keskustelunaiheita, yleensä turhaan. Olen varma, että ravintolassa viereeni istumaan päätyvät kiroavat huonoa onneaan. Olen edelleen varma, että minua ei kutsuta bileisiin, syömään tai elokuviin.

Izhevskiläisen eläintarhan jääkarhuja


Olen täällä sama ujo ihminen, mutta olen puskenut itseäni tiiliseinää vastaan niin kauan, että taistelu käy jo luonnostaan. Olen itsevarmempi täällä, mutta en ole varma onko se syy vai seuraus pakkososiaalisaatiosta.


Kaikesta tästä kokemastani johtuen näen punaista joka kerta kun löydän, "voinko lähteä vaihtoon, koska olen ujo?"- tyyppisiä kysymyksiä. Tiedän, että en voi tietää toisten ihmisten tilanteita,mutta voin myös kertoa ettette te tiedä minun ja että kukaan, ei kukaan,olisi yläasteella arvannut minun löytyvän nyt täältä. En edes minä itse.

Mutta vastaus kysymykseen: Voit lähteä. Kukaan ei ole liian ujo vaihtoon, koska ujommaksi kuin mitä Suomessa on, ei muuallakaan pääse. Jos on yksin ja peloissaan Suomessa, on aivan sama olla yksin ja peloissaan jossain muualla. Itselleni päätös hakea tänne viime keväällä oli ehkä siksi niin helppo, koska olin yksin Helsingissä.

En halua sanoa, että olen "parantuntut ujoudesta", koska siitä ei voi eikä tarvitse parantua, koska se ei ole sairaus. Olen vain ylpeä itsestäni. Olen ylpeä kaikista ujoista tyypeistä.

Sosiaalisia tilanteita kannattaa pelätä, koska ne ovat pelottavia.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Kysymys ilman kysymysmerkkiä on lause

Palautin eilen kaksi esseetä Suomen ja Venäjän historiasta, kirjoitin niitä aamuneljään. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kuin tänä syksynä kirjoitin esseen, ja muistin taas miksi pidän opiskelusta. Istuin yliopiston pienessä lukusalissa lukemassa punaisesta, ei-niin-pienestä kirjasta, Cambridgen julkaisujen käsitystä Venäjän 1900-luvun alun historiasta. Englanniksi, valitettavasti.
  Yöllä eksyin wikipedian ihmeellisen maailmaan ja löysin mieltä pyörrytäviä faktoja, kuten se, että Aleksadr Kerenski ja Lenin ovat syntyneet samassa kaupungissa ja että esimmäisen isä oli jälkimmäisen opettaja.
Mutta jotain lumoavaa siinä on, kun yrittää saada erinäisiä palasia yhdeksi tarinaksi ja sitten huomaa, että on käytännössä kirjoittanut että Venäjän alle joutuminen 1800-luvun alussa oli paras asia mikä Suomelle oli tapahtunut. (Mutta kun se nyt vähän niin kuin oli! Olin ehkä hiukan vieraskorea)


Pimeys tulee yhä aikaisemmin, istun pimeässä huoneessa koneen edessä aivan kuten huonetoverini omalla sängyllään, ja niinkuin arvatenkin suurin osa asuntolan ihmisistä. Nykyajan teknologia lähentää ihmiset kaukana, mutta erottaa lähellä. 
Toisaalta en kestäisi jatkuvia yhteisiä illallisia keittiössä tai illanistujaisia kolmeen asti yöllä. Mutta jos muutama päivä on hiljaista, niin kohta pyörin itse keittiössä etsimässä juttuseuraa. 

Kuva on Kazanista, matkakaverin kamerasta. Ei täällä näin kauniita katuja ole.


Olen aika paljon pohtinut jämähtämistäni, Viikot alkavat muistuttaa toisiaan, jopa siinä määrin, että pohdin kymmenisen minuuttia montako viikkoa sitten kävinkään Kazanissa, tai mitä teinkään viime perjantaina. Lempipäiväni on ehkä tiistai, silloin nautin vain yhdestä venäjän tunnista, sen jälkeen voi syödä yliopistolla, sen jälkeen ottaa päiväunet, opiskella, käydä kaupassa, katsoa internetistä asioita tai pestä pyykkiä ja illalla nähdä kavereita ja kävellä  tihkusateessa ympäri Izhevskiä. Pitkästyttääkö jo?

Mutta näinhän sen pitääkin mennä, kotona kuulukin olla hiukan tylsää. Aina ei vain voi olla kivaa. Ja siis olen tämän tajunnut jo aikaisemmin, en ole elänyt lähes kahtakymmentäkolmea vuotta luullen, että elämä on pitkä ihana leikki. Alkuaikojen uutuudenviehätyksestä on jäljellä jokapäiväinen turhautuminen kielitaidon puutteeseen, elämän pikku vaikeuksiin. 

Aloitin tämän kirjoittamisen eilen perjantaina. Ollessani hyvässä vauhdissa piehtaroimassa tavallisuudessani, sain kutsun lähteä pelaamaan pingistä. Takki päälle ja matkaan. Oli hauskaa, voitin vain espajalaisen tytön, mutta en ollut silti niin huono kuin pelkäsin. Kokeilin biljardia, mutta en ymmärtänyt sääntöjä, joissa palloja ilmeistyi koko ajan lisää pöydälle. Seikkailimme myös tyhjässä jäähallissa; katsomossa, cheerleader- lavalla, vaihtoaitioissa ja lopulta jäälläkin. Koska joku oli jättänyt oven auki.

Ironista.