Lopullinen rakkaudentunnustus

En uskonut, että yksi pieni päätös (tai oikeammin ehkä päätösten sarja - loppujen lopuksi jäljet johtavat Alexandr Ovetchkiniin ja Moskovan MM-kisoihin 2007 – siinäpä kaunista historiaa kerrottavaksi jälkipolville), pieni, impulsiiviselta tuntuva päätös johtaa elämän muuttumiseen.  

Alexandr Ovetchkin onkin varmaan ainut asia, mikä Venäjässä minulle tuotti pettymyksen. (Kävi ilmi, että mies ei olekaan luonnossa yhtä puoleensavetävä kuin kuvien ja videon välityksellä.)

Kaikki, mitä Venäjästä tiesin, arvailin, oli kuullut, olin kuullut jonkun tietävän tai vain epäilin, oli jollain tasolla totta. Kaiken tämän päälle tuli vielä se kaikki uusi, jota en ole vieläkään täysin sisäistänyt.

Mikään ei järkyttänyt lopullisesti, ei kauhistuttanut kuoliaaksi. Moni asia puolestaan vei sydämen. 

Kuvat yhdeltä viimeisimmistä kävelyistä. Näkymä asuntolan ovelta, moskeija, graffiteja, lähikaupan suklaaseinä ja yksi sivukaduista.

Tällä hetkellä tiedän, että tämä kaikki muutti minua, jo pelkästään uusien-kirjaimellisesti eri puolelta maailmaa- saatujen ystävien kautta. Koko maailmaa tuntuu taas avoimemmalta ja rajat kaadettavilta.

Olen järjettömän kiitollinen itselleni, että lähdin. Kiitollinen ihmisille, jotka sanoivat, että mene. 

Elämäni paras vuosi.

 Ei helpoin tai mukavin tai tuotteliain, mutta sellainen, joista kerrotaan tarinoita vielä vuosikymmenten päästäkin. Ja luultavasti niiden ihmisten kanssa, joihin siellä tutustuin. 

Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessakin tiedän itse, että Venäjä on mahdollisuus. Maa on kaunis, täynnä potentiaalia, älykkyyttä, ystävällisyyttä, ideoita, tunnetta ja toimintaa. Nämä eivät tietenkään sulje pois niitä ilmiselviä kyseenalaisia asioita, mutta jos hyvää ei niiden takaa näe, on vika katsojassa. Tai sitten ei ole nähnyt mitään.

                                         Huomisesta en tiedä, mutta eilinen pysyy mielessä aina.

Saunaa ja suklaata

Melkein minuutilleen kolme päivää sitten saavuin Helsingin Rautatieasemalle Moskovasta Tolstoi- junalla. Helsinki oli tuulinen, kolea ja erittäin suomenkielinen, mutta toisaalta myös silmiinpistävän monikansallinen - tajusin samalla, että se nyt johtuu vain siitä, että edellinen vuosi kului kaupungissa, joka ei ole.

Vanhempani työnsivät minut saunaan heti kotiin Itä- Suomeen päästyäni, ja ruokkivat keittiössä jonka puhtautta ihmettelin tovin jos toisenkin. Voi olla, että alan itsekin tekemään taas ruokaa. Toisaalta äiti kokkoaatällä hetkellä aivan tarpeeksi.

Viimeiset viikot Izhevskissä olivat tunteellisia, jos näin laimeasti voidaan ilmaista. Itkin ja nauroin vuorotellen, yleensä niin että itkusta kuoriutui naurua ja naurusta itkua. En pysty kertomaan miten ikävä minun oli nousta junaan Izhevskin juna-asemalla, kun tärkeimmät ystäväni jäivät laiturille. Junaemäntä huuteli minua junaan, kun halailin vielä ihmisiä ja vaunussa kiirehdin ikkunaan, joka hyyrystyi itkustani.
Ensimmäinen yö junassa Moskovaan oli vaikein, nyyhkytin hiljaa valkoisiin junalakanoihin.

Seuraavana aamuna Vladimirista nousivat junan kyytiin italialaisia, jotka ottivat matkatekemisekseen italian opettamisen venäläisille. Lainasin eräälle heistä saippuaa ja ajauduin hämmentävään keskusteluun, jossa minä puhuin venäjää ja hän italiaa ja ihmettelimme yhdessä junan vessaa.
Eräs venäläinen herrasmies halusi keskustella kanssani Ukrainan kriisistä, oli erittäin vaikuttunut siitä, että olin viettänyt vuoden nimenomaan Izhevskissä - eihän kukaan venäläinenkään siellä käy- ja siitä, etten pelännyt matkustaa yksin. Kysyin, mitä pelättävää minulla olisi ja vastaukseksi hän luetteli erinäisiä käsiasemerkkejä.

Pahamaineinen Izhevskin juna-asema

Moskovassa oli optimistisesti varannut puolitoista tuntia vaihtoaikaa, mikä osoittautui varsin riittäväksi, vaikka jouduin myös turvautumaan metroon asemien vaihdossa. Moni ihmetteli, miksi tulin takaisin Suomeen Moskovan kautta, mutta se on minulle Pietaria tutumpi kaupunki, kiitos helmikuisen viikon.
Moskova näytti hämärtyvässä illassa uskomattoman kauniilta. Jos ei koskaan lähde, puuttuu paluutkin. Koen sen kaupungin vielä.

Yksi Izhevskin maamerkeistä, krokotiili puvuntakissa.

Vaikein osa rinkan, lentolaukun ja läppilaukun kanssa junien välillä palloillessa oli rinkan selkään saaminen. Juna-asemalle astuttaessa laukut on laitettava läpivalaisuun, enkä olisi Leningardskajalle sisään astuessani selvinnyt matkaa jatkamaan ilman supermukavan moskovalaisen pukuherran apua, joka nosti rinkan selkääni. Kiitellessäni vuolaasti hän ihan aiheesta ihmetteli, mitä ihmettä olen pakannut mukaan. Halusin kertoa, että rinkka on täynnä kukkamekkoja.

Tällä hetkellä koko Izhevsk-seikkailu tuntuu kuin unelta, en voi uskoa, että olen ollut poissa lähes vuoden. Pari päivää on mennyt nukkuessa, ihmetellessä, pyykin pesussa ja ajatusten kasaamisessa. Tarvitsen vielä muutaman kävelylenkin ja muutaman palan Fazerin sinistä. Sitten olen toivottavasti kykenevä syvällisempiin analyyseihin. Tällä hetkellä kun Izhevsk tuo minulle mieleen unen, johon on kova ikävä.

En mä iloitse, sure, huokaa...vielä.

Perjantaina oli Venäjä-päivä, ja samalla myös Izhevskin synttärit.

Päivä tullaan henkilökohtaisessa historiassani tuntemaan myös päivänä, jolloin huonetoverini yhdeksän kuukauden ajalta, kirjaimellisesti eräs läheisimmistä henkilöistäni Venäjällä, lähti pois.
Tarkemmin sanottunu Jekaterinburgin kautta Irkutskiin Baikalin rannalle ja sielät Mongoliaan , Kiinaan, Hongkongiin ja lopulta kotiinsa etelä- Intiaan.

Illalla katselimme paksussa sumussa ilotulitteita, ennen sitä söimme etelä- Ranskan tyyliin sisustetussa ravintolassa ja vielä ennen-ennen sitä autoin mattimyöhäistä pakkaamaan. Sain palkkioksi kirjavan mustalaishameen ja luvattoman tyylikkäät haaremihousut, joiden kirjailu huutaa intiaa joka suunnasta.

Noin muuten kesäkuu on mennyt liian nopeasti.
Viisi esseetä on tarpeeksi eikä venäjän kielioppikaan enää kovin kiehdo, kun ulkona lämpötila huitelee plus kolmessakymmenessä, taskussa polttelee kuukaudeksi ostettu salikortti, jolla pääsee uimaan, salille, pilatekseen ja saunomaan sekä ukkosmyrkyssä voi eksyä presidentin virkarakennuksen edustan puistoon pussailemaan puun alle.

Jäähyväiset aiheuttavat suurta draamaa, välillä en tiedä elänkö espanjalaista tenelovelaa, venäläistä saippuaoopperaa vai ihan vain kaurismäkeläistä elokuvaa.

Rinkka on kuitenkin nostettu jo lattialle. Final countdown.

Menneet hetket, kadonneet päivät

Ostin eilen helteen keskellä junaliput kotiin.
24.6 kello 22.00 tämä tyttö jättää Izhevskin taakseen ja suuntaa Moskovaan.  Siellä vaihdan optimistisesti puolessatoista tunnissa junaa ja asemaa, ja Helsingin saavutan 26.6 kello 12.17. Kotikaupunkiin pitäisi päästä vielä saman päivän iltana.

Vaikka istuin koneen edessä muutaman hetken ennen kuin kehoitin ystääväni painamaan "osta"- nappia, outo surullisuus ja kaipuu jo möykkynä mahassa, tuntuu jo tällä hetkellä, että on jo aika lähteä.

Hieno kaupunki, mutta ei täällä ihminen koko elämää asu.

Hienoja ihmisiä, tämänhetkisen taipaleeni hienoimpia kenties.

Kuva lauttareissulta "järven toiselle puolelle" Voloshkaan. Tuuli ja lokkeja.

Voloshka. Ja niitä hienoja ihmisiä.

Mutta rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana. Eihän tästä osaisi nauttia jos tämä ikuisesti jatkuisi. Monista asioista suorastaan odottaa pääsevänsä eroon, mutta varmasti jo heinäkuussa muistelen niitäkin nostalogisen haikeana. Toisaalta, jos aika kultaa muistot, ovat toiset kokemukset aika timanttisia.

Ja nyt voisin jatkaa esseiden kirjoittamista. Niitä on kertynyt liikaa, kun mieli guljailisi ulkona, istuisi grillailemassa puistossa, norkoilemassa asuntolan portailla.

+21

Juuri kun olin päässyt kevään tunnelmaan, tuli kesä. Perjantaina oli lämmin, mutta odotin illalla bussia kaulahuivi kaulassa ja sukkahousut jalassa.

Paidattomien kalastajamiesten paluu!

 Seuraava aamuna heräsin siihen, kun itikka pisti varpaaseen ja aurinko paistoi niin, etten ollut aukaista silmiäni koko päivänä. Punkkipelon takia en suunnannut vanhojen kavereideni kanssa metsään, vaan kävelylle tekojärven rantaa pitkin puistoon. Vanhoilla kavereilla viittaan ikään, en ystävyyssuhteen kestoon.

Keskusaukiolla poneja...

...ja värikkäitä paperijoutsenia.

Join kylmää Fantaa keltaisesta tölkistä, sotkin uudet ballerinani kuumaan hiekkaan, huljuttelin varpaita suihkulähteessä, tanssahtelin paikallisten amisten autoista kaikuvan venäläisen räpin tahtiin, istuin laiturin puisella kaiteella, otimme lukuisia poseerauskuvia, kävimme kahvilassa syömässä keittoa ja join myös Pushkinin mukaan nimettyä kylmää kahvia...

...hikoilin löysän teepaitani pyykkikori-kelpoiseksi, poltin nenäni ja dekolteeni punaiseksi auringossa, enkä edes huomannut sitä kuin illalla peilin edessä, ostin kaksi uutta t-paitaa, ja illalla söin sipsejä ja juttelin henkeviä paahtavan kuumassa asuntolassa.

Puoli päivää kuljin likaisissa hiuksissa, koska olin ollut liikkeessä edelliskeskipäivästä asti, mutta se ei haitannut ollenkaan. 

Harvoin muistan nauttia siitä tunteesta, että kaikki on hyvin, vaikka huoletkaan eivät ole kaukana.

En edelleenkään tiedä, mitä elämässä syksyllä tapahtuu.

Ja se huolettaa. 

Mutta eilen olin niin onnellinen, että pyytelin ihmisiltä anteeksi. Haluan toisinaan takaisin Suomeen, ja olen ihan tyytyväinen, että tämä (tarkoittaen nykyistä elämääni) on kohta ohitse. Tietoisuus siitä ei yhtään vähennä eilistä onnellisuuttani. 

Tänään onneksi olin jo vähän tutumman melankolinen. Ihmiset täällä olisivat voineet vaikka huolestua.

Rannalla."Tervetuloa". 

Menestyksekästä opiskelujen välttelyä

                                             
Keskusaukiolla en  katsellut univormupukuisia miehiä kantamassa epäilyttävän punaisia lippuja, vaan onnellisia perheitä nauttimassa auringosta. Lapset matkustivat isiensä olkapäillä ja kantoivat käsissään totisina kukkia, joita lahjoittivat vastaan tuleville veteraaneille, vanhoille sedille, jotka olivat pukeutuneet tummanvihreisiin univormuihin ja rivistöön kunniamerkkejä.
Istuin intialaisen huonetoverini kanssa nurmikolla, ja kaikki luulivat meitä amerikkalaisiksi.

Jätän voiton päivän poliittisen puolen huomiotta. Epäkorrekti termi. Enkä varmasti tajua juhlapäivän kaikkia aspekteja, koska lähtökohtaisesti suhtaudun asiaan niin penseästi.
 Yltiöisänmaallisuus kuuluu mielestäni vain urheiluun.


Kevään lämpimimmästä päivästä johtuen ihmiset olivat yleisesti ottaen iloisella mielellä; kirkkaita mekkoja, aurinkolaseja, muutama skeittari ja totisia teinejä. Kuten suomalaisystäväni täällä huomasi, teinit ovat Izhevskissä hämmentävän totisia, kikattelu puuttuu. Tästä johtuen heistä huokuu tympääntynyt, jopa vakava vaikutelma, mikä sopii huonosti yhteen lantiofarkkujen ja kävelykelvottomien korkokenkien kanssa.

Ilmeisesti osaa syy hymyilemättömyyteen on ajatus siitä, että turhan päiten hymyily ja kikattelu on tyhmyyden merkki. Ainakin yksi ylpeästi iloinen tyhmyri ilmoittautuu.

Ja asiaan aivan kuulumattomasti, päädyin viime viikonloppuna kaverinini ehdotuksesta alueelle, joka oli minulle entuudestaan tuntematon. Lähiöön, luvalla sanottuna. Izhevskin tekojärven rannassa oleva tehdas näyttää aivan samanlaiselta kuin missä Homer Simpson on töissä, ja sen ohittamalla pääsee alueelle, missä tuoksui grillattu ruoka, tiet olivat hiekkaisia ja talot puusta. Vaikka alue on kuulemma vaarallinen, en tuntenut oloani siellä turvattomaksi, kuten en ole tuntenut vielä kertaakaan Izhevskissä.

Menimme katsomaan hylättyä sairaalaa.

Kaverini kertoi olleensa viime kesänä sisällä. Innostuin ja halusin itsekin päästä katsomaan. Valitettavasti pihalla seisoskeli puolisenkymmentä gobnikkia, eli niitä  tyyppejä jotka harrastavat slaavikyykkyä ja kuvittelevat olevansa tosi kuuleja, koska pukeutuvat feikkiadidakseen, juovat olutta keskellä päivää ja hakkaavat toisinaan ihmisiä ilman syytä.

Onneksi kuitenkin joukko kuitenkin katosi jonnekin ja pääsimme lähemmäksi taloa, joka tuntui hiukan pelottavalta. Kaverini jäi ulos vahtimaan emokoiraa, joak saattaisi haluta suojella pentujaan, jotka luultavasti köllöttelisivät jossain päin taloa, ja itse pujahdin sisään.

Paikka oli aivan palasina ja vähäinen ehjä seinätila oli grafitien peitossa. Varovaisena, koska pelkäsin emokoiraa ja mahdollisesti myös godnikkijoukkoa, siirryin ensimmäisen huoneen läpi käytävään, jossa oli vaikea kävellä, koska varsinaista lattiaa ei ollut. Ja eräästä oviaukosta joku katsoi minua. Ensimmäisen ajatuksen - kummitus - jälkeen tajusin, että se joku oli talossa asuva koditon. Vaikka tämä tieto ei juuri rauhoittanut, tiedustelin kohteliaasti olisiko mahdollista kiivetä toiseen kerrokseen asti. Koditon mies vastasi yhtä kohteliaasti, ettei suosittelisi sitä. Uskoin, ja poistuin melko nopeasti. En tajunnut, että mies seurasi minua ulos asti ja lopulta hän ja kaverini kävivät ystävällisen keskustelun minun ihmetellässä vieressä, miten ihmeessä hän on selvinnyt kylmän talven ylitse, vaikka talossa ei edes ole ikkunoita.

Tuntui hiukan syylliseltä sen jälkeen suunnata pitsalle ja ei-omaan-mutta-ainakin-lämpimään-tai-tällä-hetkellä-tukahduttavan-kuumaan-huoneeseen.

Herättelemistä

Olin tutustunut venäläisiin ennen Izhevskiä käytännössä vain asiakaspalvelijana, venäläisiä Helsingissä kun kesäaikaan riitti.

(...ja nyt tarkemmin ajatellen, elämäni tulee varmaan tästä eteenpäin olemaan jaettuna EI:hin ja JI:hin- ennen ja jälkeen Izhevskin)

Kuvissa normipäiväni: neljänne kerroksen lukujärjestys-seinä, josta yritän selvittää, minne tänään pitäisi suunnata, Aurora parkista haettu salaatti ja guljailulenkillä bongattu tavarajuna.

Ensimmäisien kuukausien "ai, nekin ovat vain ihmisiä"- vaiheesta olen päässyt todella mylläämään omia ennakkoluuloja oikein kunnolla. Ei, kaikki venäläiset eivät kulje karvalakeissa, juo vodkaa ja jonota aamulla kuppoihin ostamaan sitä lisää, pukeudu minihameisiin tai edes korkokenkiin, slaavikyykkää, käytä turkkeja, aja Ladalla tai ota itseään liian vakavasti.

Suurin osa nuorista ei kaipaile Neuvostoliiton aikoja, babushkoista ja dedushkoista sen sijaan tietojeni mukaan suurin osa näin tekee. Putinkin on vallan kahvassa edelleen kuulemma vanhemman kansanosa ansiosta. Muut Putiniin tuntuvat olevan aika kyllästyneitä - jopa venäjän kielen opettajani liittyi Putinin kustannuksella kevyesti vitsailevaan keskusteluumme.

Amerikka puolestaan tuntuu edelleen olevan kova juttu - tosin toisella tavalla kuin ennen, mahdollisesti. Eurooppa myös näyttäytynee jonkinlaisena satumaana - myytti, jota olen innokkaasti purkamassa. Mutta onhan se kummallista ja epäreilua, että Suomen valtio maksaa opiskelijalle opiskelusta enemmän kuin jotkut työssäkäyvät aikuiset saavat täällä palkkaa.

Venäläinen asiakaspalvelija on edelleen mielestäni hyvin töykeä, mutta venäläinen ystävä on kaikkea muuta. Välillä edelleen vilpittömästi yllätyn, miten vaivattomasti ja aidosti venäläisiltä ystäviltäni luonnistuu auttaminen, huolehtiminen ja miten pyyteettömästi he auttavat, kun en apua osaa edes pyytää. Ja kaikki tämä ennen kuin edes tajusin, miten hyviä ystäviä olemme.

Hidas suomalainen ei ole pysyä perässä.

Ei vappua

Venäjällä juhlitaan toisen maailmansodan päättymistä, pääsiäistä, nimipäiviä, synttäreitä, uutta vuottaja ties mitä muuta, mutta työväenjuhla ei ole yksi juhlan aiheista.Vapaapäivä 1.5 toki on, mutta esimerkiksi lähikauppakeskus Aurora park oli auki aivan normaalisti, mikä oli pelastus ainakin tälle laiskalle ruuanlaittajalle - sain annokseni valmissalaattia luonaaksi.

Kaduilla näkyi ihmisiä ilmapallojen kanssa, muuten päivä ei erottautunut juuri tavallisesta vapaapäivästä.
Eilen illallakaan kaduilla ei näkynyt ketään, puolalaisten animaatiolyhytelokuvien jälkeen kävelin lähes tyhjiä katuja asuntolalle, jota kutsun kodiksi enää alle kaksi kuukautta.

Puolalaisen elokuvaviikon lisäksi olen viettänyt aikaa udmurttiteatterissa, jossa järjestettin lauantaina tapahtuma, jossa eri udmurttilauluryhmät pääsivät esiintymään.Kaikenkaikkiaan tapahtuma venyi neljä ja puoli tuntiseksi, missä mielestäni oli kaksi tuntia ilmaa. Kuinka monta samanlaista esitystä naimisiinmenolauluista ja ruokailulauluista voi kuulla?

Mutta mekkoja, kaulakäätyjä, liivejä, kuviollisia sukkia, huiveja ja esiliinoja katsellessa keskityin kahden tunnin jälkeen miettimään, pitäisikö itsekin viettää aikaa muutama mekko päällekkäin puettuna.

Ja ne mummot, voi hyvänen aika kuinka suloisia, ja lyhyitä. Udmurtit ovat oikeasti lyhyitä, udmurttikaverini yltää minua vain olkapäälle.

Hääjuhlissa tarjoiltiin luultavasti vodkaa laulun ohessa.

Ja nämä pikkutytöt olivat kuin nukkeja, mutta ääni varsinkin pienemmällä oli kuin aikuisella, en tiedä mistä se oikein tuli.

Söpöjä pikkupoikia! Lapsikuumetta havaittavissa, oho.

Vihreän lehmän arvoitus ei oikein auennut minulle, eikä ihmekään, koska kaikki selostus samoin kuin laulut olivay udmurtiksi.

Miehet olivat hillitymmin pukeutuneet ja keskittyivät sivussa soittamaan harmonikkaa.

Joku hämärän peittoon jäänyt häätraditio. Arkussa ilmeisesti myötäjäisiä. Tai huomenlahja. 

Lankkua pitkin sipsuttelua.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen viime viikkojen kulttuuriaktiivisuuteen. Jostain kun löytyisi intoa opiskella, esimerkiksi venäjän kielen mahdottoman ärsyttäviä verbejä, joissa mennään, tullaan, mennään jonkun kanssa, pysyvästi, vain käymään, kuljetetaan kulkuneuvolla tai ilman, edestakaisin tai yhteensuuntaan, piipahdetaan, mennään sisälle asti tai vain johonkin pisteeseen, joidenkin pisteiden välillä, määränpää tiedossa tai ilman määränpäätä.....

Eikö vaikka kaksi liikeverbiä olisi ihan tarpeeksi?

Jos (KUN,KUN) nämä sisäistän, olen mestari.

Tuli kesä!

Sunnuntaina lämpötila nousi + 18:n asteeseen. Jotkut olivat eri mieltä, mutta suomalaiselle se on jo kesä. 

Lauantaikin oli lämmin ja keskusaukiolla järjestettiin jonkinlaiset matkailumessut, eli siellä laulettiin, tanssittiin, myytiin hunajaa, perepetshkejä ja matkamuistoja. Huhujen mukaan siellä myös olisi pitänyt esiintyä THE babushkat, eli muutama vuosi sitten Euroviisuissa esiintyneet Бурановские бабушки. 

Mutta ei näkynyt babushkoja, huhujen mukaan heidän olisi pitänyt tulla hummerilla paikalle. Joitakin henkilöitä keskusaukiolle saapui valkoisella limusiinilla, mutta epäselväksi jäi, olivatko he juuri oikeat babushkat.

Hiukan tanssivia venäläisiä keskusaukiolla.

Keskusaukiota 

Babushkat jäädessä bongaamatta, keskityimme perepetskien syömiseen, pikkuruisella kaupunkijunalla (jonka reitti oli noin 50 metriä, mutta joka ei maksanut mitään) ajeluun, pikkuautoilla ajeleville lapsille naureskeluun (eräs pikkutyttö yritti ajaa jokaisen pulun päältä silminnähtävällä innostuksella), pitkäsääristen ja pikkumekkoisten venäläisnaisien ihailuun (toiset suuremalla intohimolla kuin toiset) ja kuuntelemaan joidenkin muiden babushkoiden laulamista ja tanssimista. Jälleen kerran huomasi, että venäläisille ei ole ongelma aloittaa kehoituksesta tanssia tuntemattomien kanssa. Päinvastoi, hymyt vaikuttivat aidosti aidoilta.

Oikean elämän Angry birds-peli! Taustalla udmurtti-kuvioitua seinää.

I                                      

Illalla istuin bussia puolisen tusinaa pysäkkiä liian pitkään ja kävelin kotiin.Lämmintä, kaunista.

Yliopiston viereisen vihreän kirkon sisäänkäynti. Ihmiset portin edessä odottavat almuja. Kuulin, että kirkon edustan paikat ovat varattuja jonkinlaisen mafian alaisuudessa "työskenteleville" kerjäläisille. Kaverini kehoitti olemaan antamatta heille rahaa, " muissa paikoissa kerjäävät saavat todennäköisesti pitää rahansa itse". 

Yliopiston viereinen aukio. Poikia pyörien kanssa ja muutama amisauto.

Mark- kauppa on vastuussa internetistäni, joka toimii ihan hyvin. 

Sunnuntaina aamupala ensimmäistä kertaa sitten elokuun Kofe 7- kahvilassa. Matka sinne taittui kirkonkellojen soidessa, ja tästä innostuneina ajattelimme tosissamme yrittää sunnuntain ja maanantain välisen yön pääsiäisjumalanpalvelukseen. Selvisimme kirkkoon puolenpäivän aikoihin, ja silloin kävi ilmi, etteivät venäläiset laske maanantaita enää pääsiäiseksi, vaan sunnuntai on suurin pääsiäisjuhlapäivä.

Ei siis maanataiyöksi kirkkoon. Sen sijaan nukuin lähes kymmenen tuntia ja sunnuntai-iltana eksyin iltalenkillä lähiööön, mista lumetkaan eivät olleet vielä sulaneet. Pieni, mutta jotenkin alleviivaava esimerkki alueiden välisestä sosiaalisesta epätasa-arvosta.

"Puhu udmurttia"- graffiti. Näitä on jo kiitettävästi pitkin Izhevskiä. Tiedän ulkonäöltä tyypin, joka näitä taiteilee, hän haluaa kiinnittää huomiota udmurtin kielen asemaan. Joitakin venäläisiä kuvan agressiivisuus ärsyttää.

Oi ihana huhtikuu!

Hyvää huhtikuun alkua: ensimmäisin päivinä on satanut enemmän lunta kuin luultavasti koko joulukuussa.

Huhtikuun ensimmäinen oli myös aprillipäivä, ja koska joidenkin asuntolan asukkaiden henkinen ikä on kyseenaisella tasolla Novgorodista palaaminen oli hiukan riskialtista. Shampoossani ei ollut hammastahnaa, mutta ilkeä saksalainen onnistui lisäämään veteeni suolaa siten, että huomasin asian vasta kuntosalilla, kun tarve saada raikasta vettä oli jo aika suuri. Onneksi joku muu kosti puolestani sujauttamalla suolaa saksalaisen kallisarvoisiin oluisiin.

Venäjän opiskelun kanssa on käynyt samalla tavalla kuin kaikessa muussakin - hiljaa hyvä tulee, paniikissa paras. Olen totuuden nimissä kehittynyt valtavasti, eilen paasasin kaverillini viiden minuutin monologin Skandinaavisen sosialismin (eli käytännössä suomalaisen hyvinvointivaltion) hyvistä puolista venäjäksi, ja vaikka argumenttini eivät vastapuolta vakuuttaneetkaan, venäjän kielen taitotasoni sen teki.

Yleensä olen valinnut ihmisten kanssa kielen, millä kommunikointi hoidetaan - englanniksi, venäjäksi vai suomeksi, ja siinä kielessä pysytään. Nyt kun venäjän kielen taitoni ovat kohentuneet, yritän joidenkin ihmisten kanssa siirtyä englannista venäjään, mutta mielikuva-tasolla se onkin yllättävän vaikeaa.
Silti, osaan venäjää. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Tiedän mikä on ympäristö, linnunrata, ydinsota, kasvihuoneilmiö, syöpä tai valas venäjäksi.  Ei pelottaisi lähteä kiertelemään pikkukyliä yksikseen, tosin siellä  tarvittaisiin varmasti toisenlaista sanavalikoimaa.

Parempaan kokkaukseen en asuntolan resursseilla pysty: munakas sipulilla ja tomaatteja, joiden päälle ripottelen suolaa. Espanjalaisilta opittu ehkei niin kovin terveellinen tapa, mutta maistuu paremmalta. Pieni retkivedenkeittimeni on kätevä, juon teetä kolmesta kuuteen kuppia päivässä plus aamukahvin.
Pitsiverhotkin ovat aika kivat.

Yliopiston läheinen pikkukauppa näyttää ulkoapäin söpöltä, mutta haisee sisältäpäin kalalta, vihannekset ovat lähes pilaantuneita ja jugurtit vanhentuneita. Silti siellä on aina jono.

 Maaliskuussa lunta oli vielä mukavasti, samoin pakkasta. Tämä oli hyvä, koska maaliskuu on vielä talvikuukausi. Huhtikuussa pitäisi olla kevät. Huoh, valitan säästä melkein yhtä paljon kuin venäläiset.

Maaliskuun jokaiseen lauantaihin kuului syöminen aamulla KFC:ssä ja maha täynnä roskaruokaa matkustaminen täpötäydessä pikkubussissa läpi Izhevskin Tsekeriliin ( http://udmur.blogspot.ru/2014/01/pitkan-paivan-ilta.html ) hiihtämään. Suksien vuokra oli vain noin 100 ruplaa tunnnilta ja ladut hyvässä kunnossa. Pakkanen pyöri miinus viiden tienoilla, joten hiihtäminen ei tuntunut urheilulta, vaan hauskalta tavalta viettää luentovapaata päivää.

Yleensä takaisin tullessa juoksin suihkuun ja suihkusta leffaan, kahville tai unkarilaisten opettajien illanistujaisiin.

Hieno kuukausi, mutta odottelen silti oikeaa kevättä, kuivaa asfalttia ja mahdollisuutta käyttää kevyttä kukallista huivia ja tennareita.

                                           Hiihtolatu-maisemia - suoraan kuin Itä- Suomesta.