Tulin taas yhden vuoden vanhemmaksi pari päivää sitten. Synttärit olivat hiukan oudot ja päättyivät vasta reippaasti aamun puolella, ja kaikki synttärilahjaksi saadut suklaat oli syöty. Seuraavana päivänä palautin vielä poliittisen historian esseen, ja enää uupuu venäjän suullinen koe lukukaudesta, joka on ollut elämäni helpoin ja vaikein.
Helpoin- en ole koskaan opiskellut näin vähän.
Vaikein- kaikki on ollut venäjäksi.
Elämästä olen oppinut enemmän kuin koko neljänä edellisenä yliopistovuotena yhteensä.
Jos venäläiseen sielunmaisemaan on mahdollista tutustua, luulen, että jollain tasolla alan ymmärtää venäläisiä. ( Ja nyt melkein nauroin ääneen, lause on niin epätodellinen)
Olen yrittänyt sietää yliopiston ja muiden niin sanottujen virallisten asioiden puuduttavaa epäloogisuutta, itsepintaista uskoa siihen, että asioita ei nyt tarvitse kertoa ihmisille, mutta kaikkiin mahdollisiin asioihin tarvitsee vähintään kolmet eri paperit. Ja passin ja rekisteröinti- paperin, tottakai.
En osaa tarkalleen selostaa sitä, mikä venäläisten asioiden hoidossa minua ärsyttää niin paljon. Mutta se ärsyttää, turhauttaa, aiheuttaa epätoivoa ja yllättäviä kiukunpurkauksia takki puoliksi päällä selittäen suu vaahdossa hämmentyneelle kämppikselle.
Viime viikolla huomasin sitten missä rajani menee. Kuulin minua alemmalla tasolla venäjää opiskelevalta suomalaiselta, että hän siirtyy minun tasoryhmääni kevääksi. Ja että minä olen siellä kuulemma myös. Eli en olisi näiden venäjän opettajien mukaan kehittynyt lukukaudessa ollenkaan. Vedin nenään herneen mukana koko palon.
Päivän asiata vatvoessa mielessäni, muille, äidille, päätin että kyllä minun on pakko kysyä suoraan opettajalta.
Olen varmaan ainut joka on koskaan tehnyt vastaavaa. Opettajan ilme oli näkemisen arvoinen, kun tivasin miten on mahdollista, etten pääse seuraavaan ryhmään vaikkemme ole tehneet vielä edes kokeita.
Luulen, ja todella toivon, että välit opettajan kanssa ovat edelleen normaalit.
Ja asiahan siis kuulemma oli väärinkäsitys. Ehkä. En kokonaan ymmärtänyt, koska selitimme molemmat venäjäksi.
Tänään huomasin toistamiseen, että hiukan vihaisena osaan parempaa venäjää, asiat selkiytyvät ja ihmiset ovat yhtäkkiä avuliaita.
Olin vaatekaupassa ostamassa joululahjoja, ja löysinkin. Menin tyytyväisenä kassalle, ja asetuin suomalaisena kiltisti lyhyen jonon päähän. Kun vuoroni tulee, keski-ikää lähestyvää mies kiilaa edelleni. Huokaisen ja pyöritän silmiäni, mutta olen silti kohtelias ja annan miehen suorittaa ostoksensa rauhassa. Kun tämän jälkeen venäläiset alkavat ohitella oikealta ja vasemmalta ja kassaneiti itsepäisesti jättää minut noteeraamatta, korotan ääntäni, ja ilmoitan tiukasti että jos en pääse nyt maksamaan, en maksa tätä ollenkaan.
Palvelu oli sen jälkeen nopeaa ja kohteliasta, jopa siinä määrin, että minua alkoi hävettää.
Olen siis oppinut myös sen, että kun kerrankin yritän itse olla se, joka on hiukan tyly, tunnen siitä huonoa omaatuntoa vähintään seuraavan päivän.
Venäläisten pitää olla tylyjä. Se tulee heiltä luonnostaan, eikä siitä tule kenellekään paha mieli.
Ole aina oma itsesi.
