Paluu Votkinskiin

Hiukan huumoria: kahvila Tshaikovskii. Чаи=tee.

   Sain eilen illalla puoli kymmenen aikoihin tiedon, että muutama ihminen asuntolasta olisi lähdössä Воткынски:iin. Olen käynyt siellä jo kerran, elokuussa, mutta ajatus palaamisesta Tshaikovskin kotipaikkaan, kauniin tekojärven rannalle, kummalisen eläväiseen pikkukaupunkiin viehätti. Samoin ajatus sunnuntain viettämisestä jossain muualla.

Yöunet jäivät lyhyeksi, koska lauantai-iltana pelasin shakkia ja istuin pubissa virolaisen kaverini sukulaisten kanssa, mutta aamulla aurinko paistoi niin kauniisti ja ilma keväinen, että jo puolentoista tunnin bussimatka Votkinskiin oli nautittava sen pomppuisuudesta huolimatta. Venäläiset tiet - huonolaatuisia. Intialaisen toverini mukaan osittain jopa huonompia kuin Intiassa.

                              
 Ensimmäinen pysäkki oli Tshaikovskin kotimuseo.
Kanssamme samaan aikaan museoon eksyi venäläinen kolmen sukupolven perhe, joista tuntui olevan kiinnostavampaa tavat ulkomaalaisia kuin tutustua Tshaikovskin kotiin.

Itse Pjotr. Takana järvellä vähintään sata pilkkijää.

                    Toinen seuruuen pikkupojista jaksoi keskittyä tutustumaan 1800-luvun kirjoihinkin.

Nuket olivat kauniita, mutta hiukan pelottavia. Oikean kulman herra oli kuin ilmetty Einstein!

Opittuamme ensin, että Tshaikovskin perhe oli verrattaen varakas, huonekaluja ja koriste-esineitä, samoin kuin kotiopettaja, oli tuotu Pietarista asti, opas johdatti meidät jonkinlaiseen kasvihuoneen tapaiseen huoneeseen täynnä erinäisiä vihreitä kasveja.

Ensiksi venäläiset museonkierto-toverimme halusivat kuvata lapsensa meidän kanssamme kasvien keskellä. Tämä ei ollut vielä kummallista ja yritimme loihtia kauniita ilmeitä päädytetttäväksi venäläisiin kotialbumeihin.
  Sitten meitä vaadittiin poseeraamaan yksitellen punaisen kukan vieressä. Pakkohan siihenkin oli suostua ja niin siinä hymyiltiin sievästi kyykyssä kukkapuskan vieressä yrittäen suurentaa silmiä ja vetää maha sisään jollekin täysin tuntemattomalle venäläisrouvalle.
  Yksittäiskuvani onnistui - varmaankin paras minusta otettu kuva koskaan, mutta nyt se on ikuisesti menetetty venäläiselle muistikortille.


Saatoimme olla ensimmäisiä ulkomaalaisia, joita pikkupojat olivat nähneet. Vastuu painaa harteita.

                         

Kukkia kasvatettiin jo kesää varten, jolloin ne pääsevät ulos.

Museoinnin jälkeen kävelimme keskustaan kuraisia ja liukkaita katuja pitkin. Kaaduinko mutaan?
Kyllä vain, oikea jalka sai mukavan loska-muta-kura-kuorrutteen, jonka aurinko onneksi kuivatti nopeasti.

                                      
 
Pidin kaupungnista, kylästä, kovasti. Luulen, että tähän osaltaan vaikutti aurinko ja pääkadun jo kuivannut puolikas.

Kuiva asfaltti tuntui ihanalta jalkojen alla ja taas kerran myönsin vastahakoisesti kaivanneeni kevättä, aurinkoa, lämpöä. Aloin myös tuntea tuttua levottomuutta, kutkuttavaa tunnetta, että taas on valintoja edessä ja kaikki mahdollista.

Uusi kappaleeni "улитча Ленина"- kokoelmaani. Ei kylää ilman Leninille omistettua katua.

Sunnuntai vaikutti olevan myös suosittu päivä kalastamiseen, tosin valitettavasti koskaan ei voi olla varma, onko kyseessä ajanviettotapa vai aikuisten oikea elannon hankkiminen.
Hyvä ilma kumpaan tahansa sentään oli.

"Rakastan kaupunkiani". Saisiko tällaisia kylttejä Suomen kyliinkin?

Maaliskuun loskassa

Espanjalainen Paolo Coelho look-a-like ( http://udmur.blogspot.ru/2013/08/tarakani-ninja.html ) palasi Izhevksiin, tapasimme yllättäen noin kuukausi sitten matkalla Aurora parkiin. Herra palasi pikkukaupunkiin kolmeksi kuukaudeksi opiskelemaan venäjää ja viime sunnuntaina pääsin vihdoin tutustamaan hänen pieneen vuokrayksiöönsä.

Kalashnikov-museo maaliskuussa 

Ja itse herra myös, tosin kivisenä versiona.

Ihastelimme kaverini kanssa vaaleanpunaista ruusutapettia ja isännän valokuvia Polynesiasta ja Marokosta syöden samalla espanjalaisia tortilloja - eli munakkaita paistetuilla perunoilla.

Maaliskuinen tihkusateen sävyttämä iltalenkki

Välimeren ihmisiä Izhevkissä edustavaa myös portugalilainen pariskunta, jota tapaan lähinnä yliopiston kuntosalilla. Pariskunnan toinen puolikas on kasvattanut niin suuret lihakset, etten eilen edes tunnistanut herraa ilman pirteää tervehdystä.

Onhan se komea kirkko.

Itselläni lihasten kasvamiseen on vielä aika pitkä matka, viime viikolla kuntosalin siivooja-babushka keskeytti lattioiden kuuraamisen hetkeksi, katseli minua pää kallellaan ja tuli mahaani taputellen kysymään paljonko painan ja ehdotti crosstrainerin vaihtamista juoksumattoon. Olin niin häkeltynyt neuvon vilpittömästä ystävällisyydestä ja samanaikaisesta röyhkeydestä, etten tajunnut  siinä hetkessä edes loukkaantua.

Paras ostokseni Izhevskistä - leidikumpparit ruseteilla 600 ruplaa ja jalat pysyvät kuivina ja mieli iloisempana.Paremman näköiset tosin mekon kanssa.

Ystäväni minulle lähettämän mietelauseen mukaan vaihtovuosi ei ole vuosi elämästä vaan elämä vuodessa.

Tänä-iltana puhaltelimme kaksi tuntia saippuakuplia käytävässä kikatellen poikien yrityksille tehdä kokkaamalla vaikutus tyttöystäviinsä sekä espanjan, korean, venäjän ja suomen kielen vähemmän kohteliaiden sanojen samankaltaisuuksille.

Tunteita ilon, surun, kaipauksen, ihmetyksen, ihastuksen, kummastuksen, innostuksen, turhautumisen, yksinäisyyden, epätoivon, riemun, pelokkuuden, rohkeuden ja suoranaisen hurmion välillä, välimaastossa ja ympärillä on koettu. Jätän Venäjälle sitten kesäkuussa kymmenisen kiloa elopainoa, ilolla tuhlattuja ruplia, toivoakseni monta hyvää ystävää sekä yhden elämäni parhaista vuosista.

Пермь

Viime viikonloppu sujui jälleen yhdessä venäläisessä kaupungissa, noin kuuden tunnin bussimatkan päässä Izhevskistä. Perm on suhteellisen suuri kaupunki Kama-joen varrella ja matka sinne taittui bussissa, joka kierteli tien kuoppia ja jossa pyöri koko matkan ajan pienessä matkatelevisiossa venäläisiä telenoveloita.

Asuimme kaverini kanssa hostellissa jossain Permin laitamilla, 40 minuutin bussimatkan päästä keskustassa. Kymmenen minuttia matkasta meni keskellä metsää ja ehdin jo tosissani epäillä minne ihmeeseen olemme menossa.
Perillä odotti kuitenkin mukava lähiö muovipussimummoineen. Aurinko paistoi lämpimästi kerrostalojen lomasta ja Kama pilkahteli jossain kauempana.

Kama-joki auringonlaskussa. Silta heilui linja-autojen ajaessa sitä pitkin.

Olin varannut reissueväiksi äidin Suomesta lähettämää Fazerin salmiakkia. Itse olen siinä mielessä huono suomalainen, etten pidä salmiakista ja kahviakin opin vasta juomaan vähän aikaa sitten. Toinen mukana ollut suomalainen ja Suomessa vaihdossa ollut venäläinen olivat salmiakista aidosti innoissaan, kahteen puolalaiseen tyttöön, espanjalaiseen tai intialaiseen huonetoveriini salmiakkia upposi puolestaan vähemmän.
Noin yleisesti salmiakkia pidettiin kuitenkin jonkinlaisena epä-karkkina, syynä siihen, miksi suomalaiset ovat taipuvaisia melankolisuuteen. Tai sitten salmiakki on seuraus eikä syy.

Jonkinlainen keskusaukio. Kukaan kolmasta hepusta ei ollut Lenin.

Eniten Permissä pidin kauniista valosta, joka tuntui olevan kaikkialla. Saapuessamme lauantaina aurinko helotti niin lämpimästi, että kevät tuntui erittäin läheiseltä. Koko bussiaseman piha oli yhtä suurta kuralammikkoa. Illaksi valo taipui vaaleanpunaiseen ja ylläolevan kuvan keltaiseen ja siiviliöityi rakennusten välistä paistaen välillä suorastaan kirkkaasti.

Sunnuntai-aamuna ilma oli kylmempi ja olimme sopineet tapaavamme juna-asemalla kello 8.15. Johtuen kahden tunnin aikaeron käsittämisen vaikeudesta, kulkemattomista busseista, lievästä pommiinnukkumisesta ja negatiivisen energian kerääntymisestä myöhästyimme kaverini kanssa muiden matkasta.

Jäi siis näkemättä Permin läheisen pikkukaupungin Kungurin luolastot, jotka matkatovereideni kuvista päätellen olivat kyllä vierailemisen arvoiset.

Valon lisäksi suosikkiasiakseni muodostui Permin tunnuksen, karhun, joka kantaa selässään Raamattua, ihmettely.

Ja kauniiden kirkkojen sijaan kuvailin kaunista moskeijaa, jonka värityksestä tuli tosin mieleen Удгун, Udmurt State Universityn, vihreät rakennukset.

Lämpö oli hienoa, mutta valitettavasti se muutti kadut kuravelliksi, ja ihan keskustakin tuntui olevan täynnä roskia ja likaa. Kaman kauneus pelasti paljon, mutta Perm tuntui todella kuin Izhevskiltä. Kiinnostavaa se silti oli, ja hiukan huvitti julistaa omalla vaatimattomalla seitsemän (!!!) kuukauden kokemuksella, että tämä nyt oli taas vain yksi uusi venäläinen kaupunki.

Eleutheromania

syvä ja vastustamaton vapauden kaipuu.
Ilmaisuna mahdoton kääntää suomeksi englannista. Yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani "Onni" on täynnä vastaavia. Miten lumoavaa, että monimutkaisia asioita voi ilmaista yksillä sanoilla.

En suinkaan ole selaillut interrail-kortin hintoja esseenkirjoituksen ohella. Tai lentoja New Yorkiin.

Asunnon etsimistä Helsingistä en ole ihan aikuisten oikeasti aloittanut, ja tuleva työpaikkakin on vielä kysymysmerkki.


Asiat tärkeysjärjestykseen, eli, onko järkevää kiertää Saksaa, Italiaa, Ranskaa ja Espanjaa ja mahdollisesti entisen Jugoslavian alueita yhden kuukauden aikana?

Pakoilenko todellisuutta? Kyllä, erittäin vahvasti. Mutta jos arki tuntuu täälläkin, arjettomassa maassa, näin musertavalta, en ole valmis vielä Suomen arkeen. En, vaikka haaveilen porkkanasämpylöiden leipomisesta ja lettujen paistamisesta.

Koska Izhevsk on jo elimellisesti kovin tuttu, venäläiset tai koko tämä ajatusmaailma puolestaan pysynee käsittämättömänä vast`edeskin, kaipaan paikkoihin, joissa en ole yksin Fjällrävenini kanssa, paikkoihin, missä tienvarsikyltit ovat latinalaisilla kirjaimilla, paikkoihin, missä kaikkea ei kruunata smetanalla tai capuccinonsa voi jo maaliskuussa juoda terassilla istuen.

"Katja, anna anteeksi, anna minulle mahdollisuus. Sinua rakastaen, Maksim" Suloiset venäläiset. 

Kauhea tietoisuus ajasta. Suurin ongelmani tällä hetkellä. Haluan oppia lisää venäjää, lisää venäläisistä, olla kaikkien ihmisten kanssa, viettää sekä общежитие- että ulkoilupäiviä, istua luennoilla ja vaelleilla kaduilla. Jo nyt kaikessa on tämä saattaa olla viimeinen kerta- leima.

Vaikka valitan yliopistosta, byrokratiasta, asuntolan olosuhteista ja vastaavista, tajuan hyvin, että tämä on sitä kuuluisaa elämän parasta aikaa. Jos elämän tarkoitus on olla onnellinen, miksi edes olen lähdössä täältä pois?

Välikuolema odottaa kesäkuussa.



Tänään on naistenpäivä, iso juttu Venäjällä, eli saan luvallisesti olla tunteellinen höpsö. 


(Äläkä huolestu äiti, tulen kyllä kesäkuussa Suomeen. Toivottavasti tosin vain käymään.)

"Anteeksi, olen venäläinen"

Kaverini palasi juuri viiden kuukauden vaihdosta Varsovasta takaisin Izhevskiin. Tottakai Erasmus-vaihto oli ollut elämän parasta aikaa,miksi piti lähteä pois, onko elämässä enää mitään mieltä, mutta kaverini oli silti hiukan pahoillaan siitä, ettei ollut päässyt tutustumaan puolalaisiin. Aika oli mennyt ranskalaiseten ja italialaisten poikien kanssa, mistä olin kyllä hiukan kateellinen.
Mutta syy siihen, ettei kaverini - joka lähes puolueettomasti sanottuna on puhelias, sosiaalinen ja suloinen nuori nainen- löytänyt puolalaisia, jotka häneen olisivat halunneet tutustua oli se, että hän on venäläinen.

Ymmärrän vallan hyvin sen historian taakan, jota venäläiset joutuvat kantamaan mukanaan aina Euroopassa ja muuallakin maailmalla matkustaessaan. Ja suomalaisena ymmärrän hyvin epäluulot ja ilkeät asenteet venäläisiä kohtaan.

Mutta silti se tuntui epäreilulta.

Olen todella iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut tutustua myös venäläisiin ja ennakoluulot ovat sekä haihtuneet että vahvistuneet. Kaverini ovat tiedostavia, maailmasta kiiinostuneita nuoria ihmisiä, mutta no, venäläisiä. Jokin piirre, mitä en osaa sanoiksi pukea, heistä kaikista löytyy. En sanoisi sitä töykeydeksi tai omanarvontunnoksi, ylpeydeksi, intohimoksi tai auktoriteettien peloksi, mutta jonkinlainen yhdistelmä noita ominaisuuksia se on.
Ihania venäläiset ystäväni ovat.

Ainoat kerrat, jolloin Venäjä-krittiikkini on mennyt vyön alle on Ukraina.
Kaikki kaverini, joiden kanssa olen uskaltanut ottaa kriisin puheeksi, ovat loukkaantuneita siitä, miten länsimainen media on Venäjän toimia käsitellyt. Venäjää demonisoidaan, en minä ole Ukrainaa ostamassa, miksi USA saa hyökätä toisiin maihin demokratian nimissä, mutta jos Venäjä tekee niin, niin kyseessä on rikos ihmisyyttä vastaan, EU on vähintään yhtä iso roista tässä kriisissä, Ukrainaa hallitsee nyt demokraattisesti valitun hallituksen kaatanut kapinajoukko, kapinalliset ovat kaikki fasisteja.

Venäläinen kaverini lähetti minulle tämän kuvan. Parhaat Putin-vitsit olen kuullut nimenomaan venäläisiltä.

Ymmärrän kavereideni näkökulmat, vaikka en silti itse näe Putinin toimia oikeutettuina. Koen olevani lähes etuoikeutettu, koska pääsen tutustumaan sekä länsimaiseen että venäläiseen näkemykseen asiasta. Tähän mennessä olen oppinut, ettei totuutta ole ja eiliseen professorin kysymykseen siitä, mitä ajattelen tilanteesta, vastasin kaikkien olevan väärässä.
Turvallinen ja päättämätön vastaus, mutta en ole mielestäni kykenevä arvottamaan sitä, kuka on väärässä ja miten tästä pitäisi jatkaa. Hiukan pelkäsin myös lausua kärkkäitä mielipiteitä.

Mutta huoli siitä, miten tässä nyt lopulta käy, on ilmassa. Sotaa ei toivo kukaan.



Ehkä järkevin kolumni Ukrainaan liittyen entiseltä professoriltani Keskisuomalaisessa. Suosittelen lukemaan, jos kiinnostaa. http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/ukraina-olympialaiset-ja-venajan-aluepolitiikka/1777930