keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Kun kaikki on hyvin

Palautin eilen illalla suomalaiseen yliopistoon tekemäni verkkokurssin esseen päivän ja yhdeksän tuntia myöhässä. Heti sen jälkeen espanjalainen seinänaapurini koputtaa oveen ja vetää puolikvuvien kalsareiden läpi kuivaushuoneen ikkunanlaudalle juttelemaan kansainvälisten suhteiden eduista ja haitoista. Siis ihmisten välisistä suhteista. Vähän myös juorusimme muista asuntolan asukkaista, mutta siitä tuli vain kotoinen olo. Ollammehan me melkein vielä teinityttöjä.

Ikkunanlaudalla oli kylmä, kuivaamassa olleet kengät haisivat ja käytävästä kuului teinipoikamainen nauru.


Asuntolassa on aivan mukava asua. En voi väittää, ettei keittiön törkyisyys - sotkuisuus on sanana varattu siihen, että on muutama astia tiskaamatta-, tupaten täynnä oleva kuivaushuone, toisinaan karmeassa kunnossa oleva vessa ja yksi ainoa suihku toisinaan saisi pinnaa lähelle katkeasmispistettä, mutta se unohtuu, kun puolalaiset tytöt kysyvät haluaisinko vastaleivottua omenapiirakkaa tai irakilaispojat pyytävät pelaamaan videopelejä tai lauantai-iltana syntyy spontaani lelutrumpetti-kitara-kuorolaulu jammailusessio, joka kuulosti niin kamalalta, että sääliin viereisen huoneen thaityttöjä.




Moskovaa, ah. Taisin saada uuden lempiakaupungin.

Ja siitä opiskelusta,

on toisinaan vaikeaa ja erittäin ärsyttävää, kun luokat vaihtuvat miten sattuu eikä kukaan tiedä minne. Henkilökohtainen ennätykseni tällä hetkellä: olen etsinyt yhtä kurssia nyt neljä kertaa, eikä vielä ole tärpännyt.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

"Fun in sports is a myth"

Viime viikko meni vähän pipariksi myrkytysten  takia, kaksi päivää pakkasin ja purin omaisuuttani erinäisistä muovipusseista. Torakat palasivat samana hetkenä kuin mekin, ne ovat jopa mutatoituneet isommiksi ja röyhkeämmiksi. Keittiössä oleillessa torakat eivät enää luiki pöytien alle piiloon, vaan jäävät napottamaan puurolautasen viereen.


Tänään Suomi- Venäjä. En tiedä onko käsitykseni peräisin suomalaisista iltapäivälehdistä vai omasta  empiirisestä havainnoinnista, mutta uskon vahvasti, että Venäjälle voitto on vielä tärkeämpi kuin Suomelle. Nimenomaan Venäjälle kansakuntana, ei niinkään yksittäisille ihmisille, koska venäläisestä kaveripiiristäni kukaan ei oikeastaan ole kiinnostunut vuoden tärkeimmästä puolivälierästä.

Putin on bongattu kahdesta edellisestä Venäjän pelistä, ja löytyy aivan varmasti myös tänään iltapäivästä Bolshoy- areenalta. Medvedkin on nähty hereillä jääkiekkokatsomossa, avajaisten aikanahan kamera poimi torkkuvan Medvedevin ainakin kansalliseen- ja luultavasti myös kansainväliseen - lähetykseen. Venäjän versio Facebookista, VKontakte, oli hetkessä täynnä ironisia kommentteja siitä, miten kaikkia ei nyt jaksa kiinnostaa.

Itse istun tietokoneen ääressä tiiviiisti kello puoli viisi Moskovan aikaa, koska minua kiinnostaa. Mikään ei olisi hienompaa kuin olla suomalainen Venäjällä, jos ja kun pojat tiputtavat maailmaan parhaat pelaajat jatkosta. Toisaalta en voi olla tuntematta sympatiaa venäläisiä kohtaan - tässäkin mielessä Suomi muistuttaa itäistä naapuriaan; muut mitalit ovat toki kivoja, mutta vain jääkiekkokulta saa kansan kaduille.

Koko pelin asetelma sitä paitsi representoi mielestäni Suomen ja Venäjän suhdetta. Molemmat ovat syvällä sisimmässään innoissaan toistensa kohtaamisesta, Suomi tietää miten Venäjää tulee käsitellä ja Venäjä tietää olevansa parempi, mutta voivansa silti hävitä. Pelistä puuttu Suomi- Ruotsi otteluiden pikku-isoveli asetelma, mielestäni siksi, että molemmilta puuttu Ruotsin järkevä positiivisuus; luotto siihen, että lopulta kaikki järjestyy.

Kyllä, rakastan jääkiekko edustaa kansakuntaa- ajatusta. Olen itse ainakin joiltain osin niin stereotyyppinen suomalainen, että huimaa.

Isot miehet luistelemassa kiekon perässä - parasta mahdollista viihdettä.




Otsikon lainaus venäläiseltä kaveriltani. Tämä mietilause pyörähti maailmaan puolihuolimattomasti katsoessamme Venäjä - Slovakia peliä. Minä olin se, jota kiinnosti.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Pelastakaa tarakanit!

Olen ollut tarakaneista hissukseen jonkin aikaa, koska niin ovat nekin olleet. Edelleen toki toisinaan jääkaapin oven avatessa sieltä tipahtaa torakka, niitä kiipeilee käytävän seinissä tai huomaa vessaan suunnistaessa murskaanneensa yhden aamutossullaan. Mutta noin yleensä rauhanomainen rinnakkaiselo on alkanut sujua.

Pari päivää sitten keittiöön ilmestyi lappu, että ensii viikolla koko asuntola myrkytettäisiin torakoiden tappamiseksi. Keittiöstä pitäisi pysyä poissa 30 tuntia ja huoneistakin kahdeksan. Lisäksi kaikki tavarat pitäisi ehkä mahdollisesti pakata muoviin niiden suojelemiseksi.

Eilen illalla muutama asuntolan asukas alkoi kiertää kyselemässä mielipiteitä myrkytyksistä ja varsin nopeasti kävi ilmi, että 90% asuntolan asukkaista oli niitä vastaan. Ei niinkään ylenmääräisestä kiintymyksestä tarkaneja kohtaan kuin huolesta siitä, mitä myrkky, joka pystyy tappamaan ydinräjähdyksestä selviävät oliot, tekee meille.

www.kotihiiri.com

Eilen asuntolassa oli sitten suuren poliittisen tapahtuman tuntua. Nimilistat kiersivät,pidettiin puheita, päiviteltiin ja korotettiin ääntä, kerättiin kaikki kynnelle kykenevät tämän päiväiseen kokoukseen asuntolan johtajien kanssa ja muistuteltiin toisillemme tulemaan paikalle tasan yhdeksi.

Kävin nukkumaan varmana, että voisimme pelastaa tarkanit- uhmata venäläistä byrokratiaa.

Tänään keräännyimme uhmakkaina tapaamiseen. Asuntolan johtaja piti kymmenen minuutin mittaisen monologin, jossa kävi ilmi, ettei meidäm mielipiteellä ole väliä ja myrkytys tulee toteutumaan suunnitellusti. Koska "niin on aina tehty". Aukotonta argumentaatiota. Saimme esittää kysymyksiä, ja vastauksissa kävi ilmi, ettei isoilla pomoilla ole hajuakaan, miten kauan meidän pitäisi olla huoneista poissa tai miten tarkasti peittää tavaramme.

Tarkanit luultavasti liittyvät seuraamme heti kun me asuntolaan uudestaan astumme, mutta tuleepahan ainakin jotain tekemistä alkuviikoksi.

torstai 6. helmikuuta 2014

Rakkaudella Moskovasta

Töykeitä ihmisiä, kliinisiä rakennuksia, käsittämätön metro, rumia katuja, kiirettä. Jonkun muun Moskovaa.

Itse rakastuin. Kaunis, mystinen kaupunki,mutta myös ymmärrettävä ja helposti hahmotettava. Kuvauksellinen, sillä räpsin kuuden päivän aikana kolme ja puoli sataa kuvaa.

Hyytävän, jäätävän, kylmää Punaisella torilla.

Asuin kaverini kanssa hurmaavan vanhan rouvan luona. Rouva pyörittää asunnossaan pientä hostellia; huoneita on vain kaksi, ja majoitimme kahdestaan toista, jonka ikkunasta ajautui näkymä sisäpihalle ja viereisiin kerrostaloihin. Kirjahylly pursusi Lonely Planet-oppaita  ja maailmankirjallisuuden klassikkoja pokkariversioina. Kaikki asunnossa oli retroa, lukuunottamatta sänkyjä, jotka olivat Ikeasta.
Hella toimi kaasulla, keittiön ikkuna oli koko ajan auki hyytävästä kymyydestä huolimatta ja suihkun vesi lämpeni kaasulla, jonka liekki näkyi ja myös tuntui. En oppinut kunnolla säätelemään kylmä-ja kuumavesihanoja, joten suihkun vesi vaihteli jäätävän ja polttavan välillä.
Asunnossa ja porraskäytävässä majaili myös kissoja - omien laskelmieni mukaan viisi erilaista, mutta saattoi niitä olla enemmänkin.
Majapaikan läheiseltä metroasemalta "kotia kohti" puistoa pitkin.


Toiseen huoneeseen majoittui kolme ranskalaista, joiden kaikkien nimi taisi olla Pierre. He jatkoivat parin yön jälkeen matkaa Shotsiin, ja jäin taas ihmettelemään sitä, miten ihmiset selviävät käytännössä nollakielitaidolla vieraassa maassa hymy huulilla ja vieläpä ilmeisen hyvin ilman suurempia ongelmia.

Itse huomasin kielitaidon kehittyneen, palloillessani ympäri Moskovaa en kokenut vaikeaksi ostaa ruokaa, metrolippuja tai kysyä tietä Leninin musoleumiin.

Punainen tori, Leninin museoleumi keskellä oleva matala rakennus, Kreml oikealla.

Niin. se Lenin.
Muistan joskus lukioaikoina kun historian opettaja kertoi, että Lenin pötköttää edelleen Punaisella torilla, ja päätin, että sen haluan nähdä ennen kuin kuolen.
Onhan se mieletöntä, että siellä keskellä pääkaupunkia makaa melkein sata vuotta sitten kuollut mies.
Mutta kokemus oli, kuten lähes kaikki ne asiat, joita on odottanut pitkään ja hartaasti, lievä pettymys. Kuollutta miestä oli vartioimassa varmasti viitisenkymmentä sotilasta, jotka tuijottivat tuimasti liikahtamatta eteensä valmiina ojentamaan turisteja. Itse museleum on täysin pimeä, Leninin luokse joutuu kiertämään kolmen mutkan kautta, joissa jokaisessa seisoo kivettynyt vartija. Itse Lenin lepää valaistussa arkussa suhteellisen pienessä huoneessa. Kävelypolku kiertää arkun jalkopäästä ympäri, pysähtyminen on kiellettyä. Lenin näyttää ympäröivästä pimeydestä johtuen lähes loistavan.
  Tiedän, että menin sinne tuijottamaan ruumista, mutta silti itse paikan päällä ylenmääräinen tuijotus tuntui epäsopivalta ja lisäksi pelkäsin, että olin järjestellyt kasvoilleni turhan vakavan ilmeen. Ja lopulta tilanne alkoi hiukan huvittamaan.
  Kevyt hymy pyhkiytyi kuitenkin suupielestä kun musoleumin takaa paljastui Stalinin hauta. Jaahas.
Jokaisen kulman takan oli kirkko, tämä oli yksi suosikeistani.


Pyhän Vasilin kirkko. 
Kaikista paikoista Punainen tori on ehkä New Yorkin ohella niitä harvoja paikkoja joita olen nähnyt, jotka ovat oikeassa elämässä, paikan päällä nähtynä yhtä vakuuttavia kuin kuvissa. Vierailin torilla joka päivä, majapaikastamme sinne käveli vain parisenkymmentä minuuttia. Toisaalta kylmyys sai turvautumaan metroon, kun olin ensin päässyt yli sen hinnan (40 ruplaa!!) aiheuttamasta järkytyksestä. Hei, se on vain euron.


Kirkko, missä Pussy Riotin esiintyminen oli liikaa. Kävin sisällä ennen kuin tiesin tämän, olin eirtääin vaikuttunut ja jopa harras. Paikka oli pullollaan pukumiehiä kumartelemassa ikoneille.
Kirkko on VALTAVA. Ja olin paleltua pystyyn kävellessäni sinne.
Kävelin Moskovassa ympäriinsä, kävin kolmessa museossa, söin liian monta kertaa Mc Donaldsilla, löysin paikan, missä Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan alkaa...

...täältä!


Ei varmasti tarvitse erikseen alleviivata, että olin onnellinen Venäjän pääkaupungissa. Ja ettei "kotiin"paluu juuri kiehtonut.