Казань, baby!

                                                                                                                                        

Kazan on ihana kaupunki, vaikka sanon näin lähes jokaisesta matkailemastani kaupungista.

Nousin perjantai-iltana kello kymmenen jälkeen Kremlskajan metropysäkin aukosta vain kohtaamaan tämän näyn.

Ihmeellinen tuhannen ja yhden yön satulinna- moskeija.

Voisin täyttää postauksen pelkästään kuvilla moskeijasta.Moskeija edestä,takaa,läheltä,kaukaa,istuu,makaa. Kävin myös sisällä, ensimmäistä kertaa elämässäni moskeijassa. 

Olin liikenteessä toisen suomalaisen, suomen kielen opettajan kanssa. Matkustimme plaskartassa Izveskistä Kazaniin ja asemalla katsoimme kauhuissamme kun samaan junavaunuun kiipesi jääkeikkokasseineen kaksi joukkueellista pikkupoikia. 12-14-vuotiaat pojat tuijottivat meitä avoimesti, huvittuneina oudosta kielestämme ja vaikuttuneina matkaseuralaiseni vaaleudesta. Viereisellä alapedillä matkusti erään kiekkojuniorin äiti ja päädyin syömään hänen tarjoamia eväitä: teetä, voileipiä, kuivattuja omenoita ja suklaata. Pojat uskaltautuivatt juttelemaan asti, tosin juttelu on tulkittava tässä hiukan laveasti; pääosin keskustelumme pohjautui venäläisten jääkiekkoilijoiden luettelemiseen ( Datsjuk lausutaankin Datshuk), Angry birdsin pelaamiseen sekä poikien aksentilleni naureskeluun. Pojat tunnistivat Niko Kapasen ja Jarkko Immosen nimet heti, mutta Selänne, Koivu tai Granlund eivät soittaneet mitään kelloja.

Kanava, jossa ui sorsia

...ja sama yöllä.

Muutamia hienoja ortodoksikirkkoja.

Hostellimme oli suoersiisti, täysin erilainen kuin mielikuvalla Kazanin halvin hostelli voisi saada. Ensimmäisen yön nukuin, toista en niinkään, koska eihän viikonloppureissulla nukuta. Niillä kävellään niin että jalkoihin sattuu ja kengät kuraantuvat. Suomalainen matkaseuralaiseni onnistui hankkimaan rakon jalkaansa jo ennen kuin loput matkaseuralaiset, suomalainen poika, espanjalaiset tytöt ja saksalainen ja espanjalainen opettaja liittyivät seuraamme lauantai-iltapäivästä. 

Yrittämässä kirkon sisäpihalle, portti oli lukossa. Kirkon sisällä restauroitiin ikonostaasia rättien ja vesisangon avulla. Miehet kuurasivat maalauksia hoippuvilla tikkailla ja hinasivat ruosteista vesiämpäriä köyden avulla ylös.

Väli-Amerikka keskellä Tatarstania

Kävimme kahdessa todella erilaisessa museossa, neuvostoaikaista elämää esittelevässä ja Tatarstanin historiaa valottavassa. Ensimmäinen museo oli tavararäjähdys; kitaroita seinillä, ikkunalaudoilla nukkeja, leluja, naulakoissa roikkui laukkuja, rekit pursuilivat vaatteita 50-luvulta 90-luvulle. 

Itselleni hauskinta olivat kuitenkin antiikkinen pöytälätkä-peli ja mustavalkoiset ympäri seiniä ripotellut valokuvat. 

Kazan oli upea, kaunis ja jotenkin länsimaisen tuntuinen kaupunki Izhevskin jälkeen. Ja todellinen Kaupunki, isolla alkukirjaimella. Tajuan nyt, mitä izhevskiläiset tarkoittavat sillä, että Izhevks todella on pieni ja kämäinen. Kuulin, että Lenin ja Tolstoi ovat opiskelleet Kazanin yliopistossa. Voisin olla siellä itsekin nyt. Kauniiden rakennusten, moskeijoiden, kuopista vapaiden katujen, englantia puhuvan metron, H&M:n ja lukuisten ravintoloiden kaupungissa. 

Mutta junassa takaisen tänne tuntui siltä että oli palaamassa kotiin. Hiukan rupuiseen ja tylsään paikkaan, mutta jonnekin minne on siltikin ihan mukava palata.

Tuli yhtäkkiä talvi syksyn keskelle

Soundtrack: https://soundcloud.com/warnerbrosrecords/long-time-gone/s-0qYIV

Tänään oli taas vaikea nousta sängystä, aamuinen venäjäntunti tai iltapäiväinen venäjän historian tunti eivät innostaneet. Kun peittojen (kyllä, monikossa, olen jostain syystä taas vähän kipeä) alla selailin mitä maailmalla on tapahtunut, ja törmäsin naamakirjan uusivirrassa tähän kappaleeseen. Jostain syystä koen sen hyvän jouluiseksi ja kun huonetoveri vielä intoili ulkona olevan lunta, niin oli pakko nousta ylös  ihmettelemään tätä päivää.

Luntahan siellä on, maan voi laveasti katsottuna olevan valkea. En ehtinyt aamulla kuin jouda pepsiä ja syödä mandariinin ennen venäjäntuntia, mutta siitä huolimatta jo ulkona raikkaassa lähes talvisessa ilmassa hymyilytti. Olin liukastua märillä portailla ja kultainen takkini loisti muiden ihmisten mustien takkien keskeltä. Tosin muutamalla tytöllä oli vadelmanpunainen tai ruudullinen takki. Puut tiputtelivat  viimeisiä keltaisia lehtiään, eikä voinut olla varma satoiko kevyesti lunta vai lehtiä.

Venäjä sujuu toisinaan, pari päivää sitten juttelin englantia osaamattoman venäläisen kanssa puolitoista tuntia. Ongelmia oli, mutta juttelin kuitenkin.
  Englannin kielen taitoni ovat myös parantuneet, koska kavereissani on luultavasti koko Venäjän, tai olen valmis sanomaan jopa maailman, koska olen varman, etteivät edes englantilaiset käytä yhtä hienoja sanoja, parhaat englanninpuhujat. Tuntemattomat venäläiset luulevat minua jatkuvasti amerikkalaiseksi, saan kyselyjä siitä lähes päivittäin. Olen saanut kehiteltyä tästä pientä kriisinpoikasta (I seriously don`t look like american, I don`t!), mutta olen myös teeskennellyt venäläisen kaverini kanssa olevani italialainen Fabiola. Sekin meni aivan täydestä. Eli ehkä se on vain se englanti.

Mutta arki rullaa, jotenkuten. Koen aika ajoin syvää toivottomuutta kielen kanssa, samoin kuin siitä että en tee täällä mitään tai siitä, että olen täällä luultavati enää seitsemän kuukautta. En halua lähteä, mutta en kyllä halua täällä loppuelämäänikään viettää. Olen vakuuttunut siitä, että tämä oli hyvä päätös, yksi parhaista. Mutta onko vuosi/kymmenen kuukautta tarpeeksi? Tarpeeksi mihin?
  Saan moniviisumini ylihuomenna, se mahdollistaa surffailun eri maissa ja palaamisen Venäjälle heinäkuun 2014 loppuun asti. Ainutkertainen mahdollisuus, jonka todella haluan käyttää. Irkustk, Jakutsk, Vladivostok, Murmansk, Jekaterinburg, Shotsi, Volgarad, Nizni Novgorod, Moskova, Pietari, Ufa, Perm, Rostov.

Kazaniin lähden ylihuomenna.

Ja olen naurettavan iloinen, että pystyn noin vain kirjoittamaan jotain tuollaista. Ylihuomenna Kazaniin, en muista hostellin nimeä, ei ole karttaa, en tiedä mitä siellä tehdään. Tulee varmasti hyvä reissu.


Kaksi kuukautta jouluaattoon. En tule olemaan silloin Suomessa kotona. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana en ole kotona jouluaattona. Ajatus on samaan aikaan surullinen että hyvällä tapaa kapinallinen. When I leave, I`ll be a long time gone. 

Stalingrad

Anteeksi hiljaisuudesta, en tiedä ollenkaan mihin aikani on mennyt. Olen opiskellut, istunut luennoilla, shoppaillut tyylikkään kultaisen (no ei kultaista, mutta melkein, ja on hirveän hieno) talvitakin, käynyt sirkuksessa, juhlinut, nukkunut, yrittänyt nukkua ja käynyt loputtomia keskusteluja elämästä, kuolemasta, yksisarvisista ja eri kansallisuuksien pienistä ja isoista eroista.

Tänään skippasin aamuisen ulkoilmamuseo-reissun, koska olen jo käynyt siellä. Äsken palasin kuitenkin elokuvista, hyvin venäläisestä elokuvasta.

Stalingrad, nykyisin Volgarad. Elokuvasta on ollut aika paljon puhetta täällä, ja odotin jonkinlaista patrioottista vyörytystä kuorrutettuna liian korskeissa väreissä hehkuvalla väkivallalla.

Mutta parin ensimmäisin kohtauksen hiukan naurettavan hidastetun  ampumiskuvauksen jälkeen lämpenin elokuvalle. Tai oikeastaan aloin välittää. Puristin vierustoverini kättä sormet hikisinä ja kurkin kaulahuivini takaa, kun saksalaiset polttivat elävältä äidin lapsineen, kun saksalaiset lentokoneet tulittivat venäläisiä veneissä tai kun elokuvan "sankarit" hyökkäsivät miesylivoimaista saksalaisjoukkoa vastaan. Viimeiset viisitoista minuuttia itkin vuolaasti.


Mieleeni tuli paremmilla, joskin muovisemmilla, erikoistehosteilla varustettu Tuntematon sotilas. Vaihda vain suomalaiset venäläisiksi ja venäläiset saksalaisiksi. Kaikki samat tyypit löytyvät molemmista elokuvista, ja molemmissa he tuntuvat yhtä todellisilta. Ehdottoman positiivinen yllätys oli elokuvan kriittisyys; saksalaisetkin esitettiin ihmisinä, venäläiset eivät olleet pyhimyksiä, elokuvan henkilöt tekivät ratkaisuja pysyäkseen hengissä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Minulle ja venäläiselle seuralaiselleni elokuva kertoi, että sota on typerää, se tappaa ihmisiä, ei  niinkään toiset ihmiset. Ja että venäjää kannataa opetella vaikka sen takia, ettei tarvitse yrittää saksaksi kertoa toiselle "minä rakastan sinua".



Jotenkin ironisesti noustuamme bussiin ja keskustellessamme varsin kiivastikin elokuvasta kaverini kanssa, käytävän toisella puollella istuva nainen nykäisee takkini hihasta ja komentaa minua puhumaan venäjää ilmeillen samalla muille matkustajille vähemmän kohteliaita eleitä minua kohtaan. Yritimme olla välittämättä, mikä oli hiukan hankalaa, koska nainen jatkoi käsivarteni läpsimistä. Koska oli ilmiselvää, ettei naisella ollut niin sanotusti kaikki intiaanit kanootissa, siirryimme suosiolla bussin toiseen osaan. Nainen jatkoi englantimme päivittelyä. Tukahdutin haluni alkaa selostamaan jotain suomeksi, mutta en voinut itselleni mitään- koko tilanne oli jotenkin niin outo, että aloin kikattaa. Tämä ei naista ilahduttanut, mutta en ymmärtänyt mitä hän minulle meuhkasi. Jotain ei kovin mukavaa ilmeisesti, koska kaverini kieltäytyi kääntämästä.
Bussin muut matkustajat, samoin kuin lippuja myyvä babushka, olivat kuitenkin puolellamme, joten mitenkään uhkaava tilanne ei ollut.

Ironinen vain, koska keskustelimme elokuvan innoittamina siitä, miten kaikkien kansallisuuksien tulisi elää sovussa ja rakkaudessa keskenään.




Kuvat Googlen kuvahaulla "Stalingrad 2013"

Melkein kuin taivaassa

Viime sunnuntaina aurinko paistoi ujosti harmaan taivaan takana, tuuli tiputteli lehtiä puista ja ilma oli jotain kesän ja talven välillä. Olin nukkunut liian vähön, koska edellinen ilta oli mennyt aamun puolelle jutellessa saksalaisen kanssa elämästä (no okei, tytöistä ja pojista, mutta niistähän se elämä koostuu) ja katsellen nyrkkeilyä.

Ei se haitannut, koska oma sänky oli vain kahden oven ja viiden askeleen päässä.

Lähdin kuitenkin aamuyhdeltätoista kävelylle, päädyin yliopiston viereiselle vihreälle kirkolle. Kirkon pihamaalla käveli babushkoja ja kikattelevia tyttöjoukkoja, kaikilla pitkät hameet ja huivi pään peittona. Itse olin pukeutunut farkkuihin ja harmaaseen pipoon, toivon, että se oli kylliksi.

Kadut olivat täynnä lehtiä, lapset kokosivat niitä syleihinsä ja heittivät ilmaan. Hiukan vanhemmat lapset keräsivät isoimpia lehtiä keltaisen-oranssin-vihreiksi kimpuiksi. Itse huomasin vasta takaisin asuntolalla, että pipooni oli tarttunut oranssina hehkuva lehti.

Päätin kävelyretkeni siihen Putinin ex-vaimon omistamaan ruokakauppaan, mistä löysin suureksi hämmästyksekseni hyvälaatuisia avokadoja ja mangoja. Sunnuntain syömiseni olivatkin sitten varmaan terveellisimmät tähän asti, kompensoin sillä lauantain pizzaa-popcornia-kokista-ruokavaliota.







Kahvia juon liikaa.
Mutta tämän aamun aloitin syömällä mangon.

Saisinko rauhanpalkinnon?

Minulla on kaverina neljäkymmentävuotias intialainen nainen.
Lause, jota en koskaan olisi uskonut faktana kirjoittavani.

Olin keskiviikko-iltana jonottamassa "hauskojen tarinoiden baarin" edessä pääsyä katsomaan Tarakania. Punk-rockia soittavaa bändiä. Vaikka tuuli kylmäsi valkoisten mummon neulomien lapastenkin läpi, ei odottelu yksin keskellä ohittelevia ja törkeitä venäläisiä ollut niin epämukavaa. Naureskelin tytöille, jotka täysin häpeilemättömästi ohittivat puolen sadan metrin mittaisen jonon ja lähetin venäläiselle kaverilleni viestin huolestua, jos ei kuule minusta illan aikana. En halua luopua munuaisistani.

  Kun pääsin sisälle baariin ja etsiytymään mukavaan nurkkaan seisoskelemaan joku venäläinen tyttö kysyy minulta jotain. En osaa vastata, kerron olevani ulkomaalainen.
"Откуда?"
"я из Финляндии "
"WOW"
" ööööh..это не круто..."

Ja sitten tämä tyttö tarrasi kädestäni ja kiskoi minut eturiviin, työntäen ihmisiä pois tieltä sillä verukkeella, että täältä on nyt suomalainen tulossa.
Eturivissä oli suloisia venäläisiä teinejä, joista eräs neuvoi minua ottamaan lasit pois, koska "is pretty crazy around here". Tätä täytyy uskoa, jos venäläinen niin sanoo, lasit laukkuun ja muutuin lähes sokeaksi.
Eräs toinen poika ihmetteli tiesinkö tämän bändin jo Suomessa. En tiennyt, mutta kehuin pojan hienoa Green day- paitaa. Taisin puolestaan päätyä hänen henkilökohtaisten sankareiden joukkoon kertomalla, että olen nähnyt kyseisen orkesterin kahdesti.

Venäläistapaamisten lisäksi pidin kovasti itse keikasta. Tai voisin sanoa, että se oli kokemus. Jälleen uusi.
Koko baari muuttui yhdeksi moshpitiksi, ihmiset tönivät toisiaan, ja vyöryin sinne minne ihmiset minua työnsivät, joku iski minua kyynerpäällä silmään (hyvä että lasit olivat muualla), oma käteni oli kahden ihmisen välissä puristuksissa, tunsin toisten ja oman hikeni, joku hyppi varpaideni päällä, iskin nyrkkini jonkun päähän.

Musiikki itsessään ei ollut kovin omaperäisä, mutta ei epämiellyttävääkään, siinä mielessä, että olin aikaisemmin tutustunut kahteen kappaleeseen, mutta silti ei tuottanut vaikeuksia huutaa mukana. Minualla oli hauskaa, ajoittaisesta lievästä pakokauhusta huolimatta.

https://www.youtube.com/watch?v=D6jcImDoUwM



Eilen perjantai-aamuna nauttiessani aamukahvia (keitettyä vettä + pikakahviporoja) ja kuunnellessani Arctic Monkeysia sain inspiraation. Tajusin yhtäkkiä, miksi olen täällä ja miksi se on minulle niin tärkeää.

Ongelmien takia. Koska kuten Tommy Tabermann sanoi, elämä ilman ongelmaa on jotenkin tyhjää ja vailla suurempaa merkitystä."Siksi terve ihminen on aina avoin uusille, mielenkiintoisille ongelmille."

Ajattelin adoptoida tämän selitykseksi "mitä sinä siellä teet?" kysymyksiin.

Etsin ongelmia.