Пермь

Viime viikonloppu sujui jälleen yhdessä venäläisessä kaupungissa, noin kuuden tunnin bussimatkan päässä Izhevskistä. Perm on suhteellisen suuri kaupunki Kama-joen varrella ja matka sinne taittui bussissa, joka kierteli tien kuoppia ja jossa pyöri koko matkan ajan pienessä matkatelevisiossa venäläisiä telenoveloita.

Asuimme kaverini kanssa hostellissa jossain Permin laitamilla, 40 minuutin bussimatkan päästä keskustassa. Kymmenen minuttia matkasta meni keskellä metsää ja ehdin jo tosissani epäillä minne ihmeeseen olemme menossa.
Perillä odotti kuitenkin mukava lähiö muovipussimummoineen. Aurinko paistoi lämpimästi kerrostalojen lomasta ja Kama pilkahteli jossain kauempana.

Kama-joki auringonlaskussa. Silta heilui linja-autojen ajaessa sitä pitkin.

Olin varannut reissueväiksi äidin Suomesta lähettämää Fazerin salmiakkia. Itse olen siinä mielessä huono suomalainen, etten pidä salmiakista ja kahviakin opin vasta juomaan vähän aikaa sitten. Toinen mukana ollut suomalainen ja Suomessa vaihdossa ollut venäläinen olivat salmiakista aidosti innoissaan, kahteen puolalaiseen tyttöön, espanjalaiseen tai intialaiseen huonetoveriini salmiakkia upposi puolestaan vähemmän.
Noin yleisesti salmiakkia pidettiin kuitenkin jonkinlaisena epä-karkkina, syynä siihen, miksi suomalaiset ovat taipuvaisia melankolisuuteen. Tai sitten salmiakki on seuraus eikä syy.

Jonkinlainen keskusaukio. Kukaan kolmasta hepusta ei ollut Lenin.

Eniten Permissä pidin kauniista valosta, joka tuntui olevan kaikkialla. Saapuessamme lauantaina aurinko helotti niin lämpimästi, että kevät tuntui erittäin läheiseltä. Koko bussiaseman piha oli yhtä suurta kuralammikkoa. Illaksi valo taipui vaaleanpunaiseen ja ylläolevan kuvan keltaiseen ja siiviliöityi rakennusten välistä paistaen välillä suorastaan kirkkaasti.

Sunnuntai-aamuna ilma oli kylmempi ja olimme sopineet tapaavamme juna-asemalla kello 8.15. Johtuen kahden tunnin aikaeron käsittämisen vaikeudesta, kulkemattomista busseista, lievästä pommiinnukkumisesta ja negatiivisen energian kerääntymisestä myöhästyimme kaverini kanssa muiden matkasta.

Jäi siis näkemättä Permin läheisen pikkukaupungin Kungurin luolastot, jotka matkatovereideni kuvista päätellen olivat kyllä vierailemisen arvoiset.

Valon lisäksi suosikkiasiakseni muodostui Permin tunnuksen, karhun, joka kantaa selässään Raamattua, ihmettely.

Ja kauniiden kirkkojen sijaan kuvailin kaunista moskeijaa, jonka värityksestä tuli tosin mieleen Удгун, Udmurt State Universityn, vihreät rakennukset.

Lämpö oli hienoa, mutta valitettavasti se muutti kadut kuravelliksi, ja ihan keskustakin tuntui olevan täynnä roskia ja likaa. Kaman kauneus pelasti paljon, mutta Perm tuntui todella kuin Izhevskiltä. Kiinnostavaa se silti oli, ja hiukan huvitti julistaa omalla vaatimattomalla seitsemän (!!!) kuukauden kokemuksella, että tämä nyt oli taas vain yksi uusi venäläinen kaupunki.