Paluu Votkinskiin

Hiukan huumoria: kahvila Tshaikovskii. Чаи=tee.

   Sain eilen illalla puoli kymmenen aikoihin tiedon, että muutama ihminen asuntolasta olisi lähdössä Воткынски:iin. Olen käynyt siellä jo kerran, elokuussa, mutta ajatus palaamisesta Tshaikovskin kotipaikkaan, kauniin tekojärven rannalle, kummalisen eläväiseen pikkukaupunkiin viehätti. Samoin ajatus sunnuntain viettämisestä jossain muualla.

Yöunet jäivät lyhyeksi, koska lauantai-iltana pelasin shakkia ja istuin pubissa virolaisen kaverini sukulaisten kanssa, mutta aamulla aurinko paistoi niin kauniisti ja ilma keväinen, että jo puolentoista tunnin bussimatka Votkinskiin oli nautittava sen pomppuisuudesta huolimatta. Venäläiset tiet - huonolaatuisia. Intialaisen toverini mukaan osittain jopa huonompia kuin Intiassa.

                              
 Ensimmäinen pysäkki oli Tshaikovskin kotimuseo.
Kanssamme samaan aikaan museoon eksyi venäläinen kolmen sukupolven perhe, joista tuntui olevan kiinnostavampaa tavat ulkomaalaisia kuin tutustua Tshaikovskin kotiin.

Itse Pjotr. Takana järvellä vähintään sata pilkkijää.

                    Toinen seuruuen pikkupojista jaksoi keskittyä tutustumaan 1800-luvun kirjoihinkin.

Nuket olivat kauniita, mutta hiukan pelottavia. Oikean kulman herra oli kuin ilmetty Einstein!

Opittuamme ensin, että Tshaikovskin perhe oli verrattaen varakas, huonekaluja ja koriste-esineitä, samoin kuin kotiopettaja, oli tuotu Pietarista asti, opas johdatti meidät jonkinlaiseen kasvihuoneen tapaiseen huoneeseen täynnä erinäisiä vihreitä kasveja.

Ensiksi venäläiset museonkierto-toverimme halusivat kuvata lapsensa meidän kanssamme kasvien keskellä. Tämä ei ollut vielä kummallista ja yritimme loihtia kauniita ilmeitä päädytetttäväksi venäläisiin kotialbumeihin.
  Sitten meitä vaadittiin poseeraamaan yksitellen punaisen kukan vieressä. Pakkohan siihenkin oli suostua ja niin siinä hymyiltiin sievästi kyykyssä kukkapuskan vieressä yrittäen suurentaa silmiä ja vetää maha sisään jollekin täysin tuntemattomalle venäläisrouvalle.
  Yksittäiskuvani onnistui - varmaankin paras minusta otettu kuva koskaan, mutta nyt se on ikuisesti menetetty venäläiselle muistikortille.


Saatoimme olla ensimmäisiä ulkomaalaisia, joita pikkupojat olivat nähneet. Vastuu painaa harteita.

                         

Kukkia kasvatettiin jo kesää varten, jolloin ne pääsevät ulos.

Museoinnin jälkeen kävelimme keskustaan kuraisia ja liukkaita katuja pitkin. Kaaduinko mutaan?
Kyllä vain, oikea jalka sai mukavan loska-muta-kura-kuorrutteen, jonka aurinko onneksi kuivatti nopeasti.

                                      
 
Pidin kaupungnista, kylästä, kovasti. Luulen, että tähän osaltaan vaikutti aurinko ja pääkadun jo kuivannut puolikas.

Kuiva asfaltti tuntui ihanalta jalkojen alla ja taas kerran myönsin vastahakoisesti kaivanneeni kevättä, aurinkoa, lämpöä. Aloin myös tuntea tuttua levottomuutta, kutkuttavaa tunnetta, että taas on valintoja edessä ja kaikki mahdollista.

Uusi kappaleeni "улитча Ленина"- kokoelmaani. Ei kylää ilman Leninille omistettua katua.

Sunnuntai vaikutti olevan myös suosittu päivä kalastamiseen, tosin valitettavasti koskaan ei voi olla varma, onko kyseessä ajanviettotapa vai aikuisten oikea elannon hankkiminen.
Hyvä ilma kumpaan tahansa sentään oli.

"Rakastan kaupunkiani". Saisiko tällaisia kylttejä Suomen kyliinkin?