Menestyksekästä opiskelujen välttelyä

                                             
Keskusaukiolla en  katsellut univormupukuisia miehiä kantamassa epäilyttävän punaisia lippuja, vaan onnellisia perheitä nauttimassa auringosta. Lapset matkustivat isiensä olkapäillä ja kantoivat käsissään totisina kukkia, joita lahjoittivat vastaan tuleville veteraaneille, vanhoille sedille, jotka olivat pukeutuneet tummanvihreisiin univormuihin ja rivistöön kunniamerkkejä.
Istuin intialaisen huonetoverini kanssa nurmikolla, ja kaikki luulivat meitä amerikkalaisiksi.

Jätän voiton päivän poliittisen puolen huomiotta. Epäkorrekti termi. Enkä varmasti tajua juhlapäivän kaikkia aspekteja, koska lähtökohtaisesti suhtaudun asiaan niin penseästi.
 Yltiöisänmaallisuus kuuluu mielestäni vain urheiluun.


Kevään lämpimimmästä päivästä johtuen ihmiset olivat yleisesti ottaen iloisella mielellä; kirkkaita mekkoja, aurinkolaseja, muutama skeittari ja totisia teinejä. Kuten suomalaisystäväni täällä huomasi, teinit ovat Izhevskissä hämmentävän totisia, kikattelu puuttuu. Tästä johtuen heistä huokuu tympääntynyt, jopa vakava vaikutelma, mikä sopii huonosti yhteen lantiofarkkujen ja kävelykelvottomien korkokenkien kanssa.

Ilmeisesti osaa syy hymyilemättömyyteen on ajatus siitä, että turhan päiten hymyily ja kikattelu on tyhmyyden merkki. Ainakin yksi ylpeästi iloinen tyhmyri ilmoittautuu.

Ja asiaan aivan kuulumattomasti, päädyin viime viikonloppuna kaverinini ehdotuksesta alueelle, joka oli minulle entuudestaan tuntematon. Lähiöön, luvalla sanottuna. Izhevskin tekojärven rannassa oleva tehdas näyttää aivan samanlaiselta kuin missä Homer Simpson on töissä, ja sen ohittamalla pääsee alueelle, missä tuoksui grillattu ruoka, tiet olivat hiekkaisia ja talot puusta. Vaikka alue on kuulemma vaarallinen, en tuntenut oloani siellä turvattomaksi, kuten en ole tuntenut vielä kertaakaan Izhevskissä.

Menimme katsomaan hylättyä sairaalaa.

Kaverini kertoi olleensa viime kesänä sisällä. Innostuin ja halusin itsekin päästä katsomaan. Valitettavasti pihalla seisoskeli puolisenkymmentä gobnikkia, eli niitä  tyyppejä jotka harrastavat slaavikyykkyä ja kuvittelevat olevansa tosi kuuleja, koska pukeutuvat feikkiadidakseen, juovat olutta keskellä päivää ja hakkaavat toisinaan ihmisiä ilman syytä.

Onneksi kuitenkin joukko kuitenkin katosi jonnekin ja pääsimme lähemmäksi taloa, joka tuntui hiukan pelottavalta. Kaverini jäi ulos vahtimaan emokoiraa, joak saattaisi haluta suojella pentujaan, jotka luultavasti köllöttelisivät jossain päin taloa, ja itse pujahdin sisään.

Paikka oli aivan palasina ja vähäinen ehjä seinätila oli grafitien peitossa. Varovaisena, koska pelkäsin emokoiraa ja mahdollisesti myös godnikkijoukkoa, siirryin ensimmäisen huoneen läpi käytävään, jossa oli vaikea kävellä, koska varsinaista lattiaa ei ollut. Ja eräästä oviaukosta joku katsoi minua. Ensimmäisen ajatuksen - kummitus - jälkeen tajusin, että se joku oli talossa asuva koditon. Vaikka tämä tieto ei juuri rauhoittanut, tiedustelin kohteliaasti olisiko mahdollista kiivetä toiseen kerrokseen asti. Koditon mies vastasi yhtä kohteliaasti, ettei suosittelisi sitä. Uskoin, ja poistuin melko nopeasti. En tajunnut, että mies seurasi minua ulos asti ja lopulta hän ja kaverini kävivät ystävällisen keskustelun minun ihmetellässä vieressä, miten ihmeessä hän on selvinnyt kylmän talven ylitse, vaikka talossa ei edes ole ikkunoita.

Tuntui hiukan syylliseltä sen jälkeen suunnata pitsalle ja ei-omaan-mutta-ainakin-lämpimään-tai-tällä-hetkellä-tukahduttavan-kuumaan-huoneeseen.