Kysymys ilman kysymysmerkkiä on lause

Palautin eilen kaksi esseetä Suomen ja Venäjän historiasta, kirjoitin niitä aamuneljään. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kuin tänä syksynä kirjoitin esseen, ja muistin taas miksi pidän opiskelusta. Istuin yliopiston pienessä lukusalissa lukemassa punaisesta, ei-niin-pienestä kirjasta, Cambridgen julkaisujen käsitystä Venäjän 1900-luvun alun historiasta. Englanniksi, valitettavasti.
  Yöllä eksyin wikipedian ihmeellisen maailmaan ja löysin mieltä pyörrytäviä faktoja, kuten se, että Aleksadr Kerenski ja Lenin ovat syntyneet samassa kaupungissa ja että esimmäisen isä oli jälkimmäisen opettaja.
Mutta jotain lumoavaa siinä on, kun yrittää saada erinäisiä palasia yhdeksi tarinaksi ja sitten huomaa, että on käytännössä kirjoittanut että Venäjän alle joutuminen 1800-luvun alussa oli paras asia mikä Suomelle oli tapahtunut. (Mutta kun se nyt vähän niin kuin oli! Olin ehkä hiukan vieraskorea)

Pimeys tulee yhä aikaisemmin, istun pimeässä huoneessa koneen edessä aivan kuten huonetoverini omalla sängyllään, ja niinkuin arvatenkin suurin osa asuntolan ihmisistä. Nykyajan teknologia lähentää ihmiset kaukana, mutta erottaa lähellä. 

Toisaalta en kestäisi jatkuvia yhteisiä illallisia keittiössä tai illanistujaisia kolmeen asti yöllä. Mutta jos muutama päivä on hiljaista, niin kohta pyörin itse keittiössä etsimässä juttuseuraa. 

Kuva on Kazanista, matkakaverin kamerasta. Ei täällä näin kauniita katuja ole.

Olen aika paljon pohtinut jämähtämistäni, Viikot alkavat muistuttaa toisiaan, jopa siinä määrin, että pohdin kymmenisen minuuttia montako viikkoa sitten kävinkään Kazanissa, tai mitä teinkään viime perjantaina. Lempipäiväni on ehkä tiistai, silloin nautin vain yhdestä venäjän tunnista, sen jälkeen voi syödä yliopistolla, sen jälkeen ottaa päiväunet, opiskella, käydä kaupassa, katsoa internetistä asioita tai pestä pyykkiä ja illalla nähdä kavereita ja kävellä  tihkusateessa ympäri Izhevskiä. Pitkästyttääkö jo?

Mutta näinhän sen pitääkin mennä, kotona kuulukin olla hiukan tylsää. Aina ei vain voi olla kivaa. Ja siis olen tämän tajunnut jo aikaisemmin, en ole elänyt lähes kahtakymmentäkolmea vuotta luullen, että elämä on pitkä ihana leikki. Alkuaikojen uutuudenviehätyksestä on jäljellä jokapäiväinen turhautuminen kielitaidon puutteeseen, elämän pikku vaikeuksiin. 

Aloitin tämän kirjoittamisen eilen perjantaina. Ollessani hyvässä vauhdissa piehtaroimassa tavallisuudessani, sain kutsun lähteä pelaamaan pingistä. Takki päälle ja matkaan. Oli hauskaa, voitin vain espajalaisen tytön, mutta en ollut silti niin huono kuin pelkäsin. Kokeilin biljardia, mutta en ymmärtänyt sääntöjä, joissa palloja ilmeistyi koko ajan lisää pöydälle. Seikkailimme myös tyhjässä jäähallissa; katsomossa, cheerleader- lavalla, vaihtoaitioissa ja lopulta jäälläkin. Koska joku oli jättänyt oven auki.

Ironista.