Vaaleanpunaista vessapaperia

Kuusi päivää olen täällä viettänyt, ja samalla tutustunut lähes kaikkiin mahdollisiin tuntemuksiin epätoivosta ja epäilyksestä, ärtymyksen ja ihmetyksen kautta lähes täydelliseen tyytyväisyyteen ja siitä suoraan itsesäälin syövereihin.

Tärkeimmät asiat: olen hengissä, minulla on asunto, pystyn ostamaan ruokaa, olen rekisteröitynyt Venäjän viranomaisille, passi ja rahat ovat tallessa.

Sänkyni vasemmalla, oikealla italialaisen huonetoverin. Sängyn takana tarakani-ansa.

Ensimmäinen päivä oli ensimmäinen päivä ja kielimuurista johtuen koko vajaa viikko on ollut yhtä ensimmäistä päivää. On erittäin mielenkiintoista allekirjoittaa papereita, joiden sisältö on täyttä hepreaa, sekä vastailla ”dada” kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin.  Olen ollut muun kielikoulun mukana Turisteilemassa ympäri Izhevskiä.  Suuressa puistossa oli suuria patsaita ja vuokrattavia leikkiponeja, carting-autoja ja angry birds- peli. Koska tuulinen sää toi sateen mukanaan, menimme läheiseen mafia- ravintolaan, mistä sai hyvää pitsaa. Tsekki ja japanilainen jakoivat pizzan, jonka reunat oli kääritty makkaroiden ympärille.

Eilen olimme Kalashnikov- museossa, mikä ihan oikeasti kertoo Kalashnikovista. Lapsuudesta opiskelujen ja armeijan kautta niiden aseiden keksimiseen.  Olen edelleen sitä mieltä, että on hieman epäilyttävää, että kaupungin ylpeys ovat aseet. Ampumahiihto on kuulemma suosituin talviurheilulaji, koska parhaat siinä käytettävät aseet ovat izhevskiläisiä.

Museon alakerrassa pääsee myös ampumaan. Kokeilin. Oli arkisuudessaan hiukan kammottavaa. Pitkään huoneeseen keskivartalolihavan miehen kanssa, kuulosuojaimet korville, istumaan pöydän eteen, mies lataa aseen ja sitten tähtäämään kaukana siintäviä maalitauluja kohti. Olin aika hyvä, tosin ammuin kolme ensimmäistä laukausta aseistettua miestä esittävää kuvaa kohti. Loput kaksi osuivat oikeaan maalitauluun, tosin vain toinen numeroon. Adrenaliini sai sydämen hakkaamaan ja kädet tärisemään. En kuvailisi kokemusta hauskaksi, ehkä varovaisesti opettavaiseksi.

Yliopiston rakennus, muut ovat vihreitä.

Vasemmanpuolimmainen ikkuna saatta olla se minun, 

Ostin kesäkengät. Sitä varten piti allekirjoittaa kaksipuolinen paperi täynnä tekstiä. Byrokratian määrä on käsittämätön.

Eniten olen kuitenkin vieraillut supermarketissa. Halpaa vaaleanpunaista vessapaperia, kolme kokonaista yritystä ostaa maitoa, kunnes piimän ja sokeroidun paksun tahnan jälkeen sain käsiini oikeaa lähes rasvatonta maitoa, sadoittain erilaisia keksejä, salaattibaari, suunnaton alkoholiosasto ja viola-tuorejuustoja.  Yksi asia puuttuu, ja sen mukana suuri osa päivittäistä käyttäytymistäni. Ei light-tai zero- coca-colaa.

Kestän sen, että tapoin yhden tarakanin kengällä sänkyni viereen. Kestän sen, että jaan vessan luultavasti yli kymmenen ihmisen kanssa. Kestän sen, että keittiössä saattaa aamulla olla käynnissä espanjankielinen väittely kuin suoraan Serranojen perheestä. Kestän epämiellyttävän tunteen siitä, että olen maailman antisosiaalisin ihminen.¨

Mutta jossakin kulkee raja. Ihan vakavalla naamallakin – zero-kokiksen puuttuminen on aika traagista.