Kun ihminen nukkuu, sille ei tapahdu mitään, mutta kun se on hereillä, se voi saada vaikka kalan.

Vanhaa opiskelukaupunkiani kunnioittaen sitaatti Matti Nykäseltä. (vähän sinne päin, koska en muista sanatarkasti, mutta Mattia tämä tuskin haittaa)

Aloitin oikean vaihto-opiskeluni toissapäivänä. Alan ehkä toistaa itseäni, mutta tunteet ovat taas vaihdelleet äärilaidasta toiseen.

KUKAAN ei puhu englantia. Mikään ei toimi. En tiedä, miten toimia Learning agreementin kanssa. En ole saanut opiskelijakorttiani. Opiskelijat tuijottavat. Professorit tuijottavat. Seison yksin käytävässä hämmentyneenä ja pidättelen itkua.

En ole vielä neljällä luennollani ymmärtänyt juurikaan siitä, mitä on puhuttu, mikä on huolestuttavaa varsinkin siltä kannalta, että kolmella luennolla professori on puhunut paljon Suomesta. Blaablaablaablaa...Finlandia...blaablaablaa....Helsinki....blaablaablaaa... Lenin...blaaablaaablaa...Karjala....blaablaaablaablaaa...Germany. Välillä hän käänsi silmänsä minuun ja halusi varmistuksen juuri kertomalleen Suomi- faktalle. Koska minulla ei 90 prosentissa tapauksia ollut hajuakaan, mistä puhutaan, tyydyin hymyilemään hämillisenä ja toistelemaan "da,da". Tänään luulen, että julistin itseni patriootiksi ja vahvistin että Saimaan kanavalla kärsittiin krapulasta ja että Suomessa on sosiaalidemokraattinen puolue.

Vaikka kokemukseni yliopistosta on kauniistikin sanottuna kaoottinen, on sillä ollut omat kauniit hetkensä, jotak muistan sitten joskus vanhana, kun pakotan lapsenlapset kuuntelemaan mummon nuoruusmuistoja.

Tutkin seinällä olevaa eri aineiden ja vuosikurssien tuntiohjelmaa,kun vieressä seisova poika puvuntakissa kysyy jotain.  En osaa vastata, joten pahoittelen olevani ulkomaalainen. Pari kysymystä, mistä ja miksi, joihin vastaan haparoiden. Poika innostuu suomalaisuudestani, koska "Suomi, Rovaniemi, Lordi".

Voin käsi sydämelle todeta, että ne olivat kauniimmat sanat, mitä sinä päivänä kuulin.

Ensimmäisellä udmurtian historia- luennollani ennen tunnin alkua ensimmäisen vuoden opiskelijat soittavat kitaraa ja laulavat yhdessä, ja sen jälkeen pölisevät minulle venäjäksi ja vieressä istuva suloinen tyttö kuiskailee minulle tunnin pääpointteja "helpotetulla venäjällä".

Toisella Venäjän historian tunnilla saan rock-tähden vastaanoton, kaikki yhtäkkiä haluavat jutella kanssani- ja koska he ovat kansainvälisten suhteiden opiskelijoita- englanniksi. Kehuvat amerikkalaista aksenttiani, lupauttavat auttamaan kaikessa, pyytävät istumaan viereen. Olin onneksi hämmentynyt, koska muuten olisin varmaan purskahtanu itkuun sellaisen ylitsepursuavan innostuneisuuden edessä edellisen kerran hiljaisuuden jälkeen.

Mutta lyhyesti: jännää on, ja olisi huomattavasti vähemmän jännää, jos osaisin venäjää.

Pysytään hereillä.