Kohti peruuttamatonta

Itken aika paljon, mutta harvemmin nykyään niin paljon kuin noustessani Helsinkiin menevään junaan. Lähes kalenterivuosi on pitkä aika, vaikka sitä miten lieventäisi, ja Izhevsk on kaukana, ainakin jos sitä vertaa aikaisempiin junamatkoihini.

Nyt noustuani junaan astuun Izhevskin kamaralle torstai aamupäivästä eli tiedossa on kokonaista kaksi vuorokautta mahassa olevan surun, pelon, ahdistuksen, ikävän, jännityksen ja epätietoisuuden sulattelua. Ikävä ja epämääräinen ahditus ovat ainoita tunteita, jotka tuntuvat mahassa, ja joiden tuntee nousevan kurkkuun ja siitä päähän kyyneliksi ja niitä seuraavaksi päänsäryksi. Minulle tulee kauhean ikävä.

Tällä hetkellä rehellisesti ja kaunistelematta koko tammikuussa ilman kummenpaa ajattelua syntynyt teko hakea Izhevskiin kokonaiseksi vuodeksi vaihtoon tuntuu järjettömimmältä- ja huonoimmalta- ajatukselta ikinä. Ja olen saanut totuuden nimissä aika huonojakin päähänpistoja. 

Yritän kyyneliä nieleksiessä keksiä jotain positiivista tilanteesta, jossa olen menossa paikkaan, jonka kieltä en puhu ja josta en tunne yhtään ihmistä, ja jossa vuoden kamani on pakattu rinkkaan, pikkulaukkuun ja läppäri matkaa vielä erillisessä laukussa.

  

        Junassa on tunnelmaa. 

        Elämää ei voi ainakaan tylsäksi sanoa.

        Voi syödä eväitä. 

Näihin tunnelmiin.